"Kolme guldenia, pieni lisäys miljonaani", sanoi poika nauraen. "Kiitän teitä".
"Siis ei nyt käy arvollesi ottaa meiltä rahaa lahjaksi?" kysyi prinssi ylpeästi.
"En ole lahjaksi sitä ottanut", vastasi poika, "minä olen rahan Teiltä rehellisesti ansainnut. No, tuossa tulee kaupunginpalvelija porttia sulkemaan. Nyt valmistautukaa lähtemään, ylhäiset herrat. Mutta jos taas kerran sattuisi mielenne tekemään tulla katsomaan vanhaa Juutalaiskatua Frankfurtissa, niin ilmoittakaa itsenne minulle, minä mielelläni teitä opastan".
"Ja kun sinä olet suuressa hädässä ja avun tarpeessa, niin tule Hanaun linnaan", sanoi prinssi, "ilmoita itsesi portinvartijalle ja pyydä päästäksesi minun puheilleni. Minä olen Hessenin prinssi Wilhelm ja asun rouva äitini kanssa Hanaun linnassa".
"Ja minä olen Mayer Anshelm Rothschild ja asun rouva äitini kanssa Juutalaiskadulla Frankfurtissa", sanoi pieni Mayer, vastaten prinssin ylpeäään tervehdykseen yhtä ylpeällä päännyykäyksellä.
Hän jäi seisomaan ja katsoi prinssiä, joka pystyssä päin läksi hovimestarinsa kanssa käsitysten katua pitkin vaunuinsa luo, jotka ensimäisessä kadunristeyksessä heitä odottivat. Sitten kun molemmat olivat hänen silmistänsä kadonneet, kääntyi Mayer Anshelm kotiinsa päin ja, sormiansa napsauttaen, mutisi itseksensä: "Tuo on oikein typerä poika! Jos hän olisi minun sijallani, niin ei hän elinpäivinään miljonain omistajaksi pääsisi, vaan jäisi koko ijäkseen romukauppiaaksi! Mutta nyt kotia, ja kiireesti! Kuinka iloiseksi eikö äiti tule, kun hän näkee minun rahaa tuovan!"
Ja kiirein askelin riensi Mayer Anshelm pitkin Juutalaiskatua vanhaan rapistuneesen kotiinsa, jossa hänen äitinsä häntä kuoleman kielissä odotti.
"Äiti, armas rakas äitini!" huudahti hän avatessansa ovea; "äiti, minä tuon sinulle —" Mutta tuo ilosanoma kuoli hänen huulilleen, ja ääneensä huutaen juoksi hän äitinsä viheliäiselle vuoteelle. Mutta tämä ei häntä nähnyt, hänen silmänsä olivat suljetut, syvä, kamala huokaus tunki hänen rinnastansa, hänen keltaisella, kivenkylmällä otsallansa oli suuria hikikarpaloita, hänen kalmankarvaiset, laihat kätensä olivat rinnan päällä ristissä. Vuoteen vieressä istui kaisloista tehdyllä tuolilla pieni tyttö, joka voi olla noin kuuden vuoden seuduilla, mutta jonka kaikissa liikenteissä näki tuon vakavan, ymmärtävän käytöksen, jonka hätä ja puute niin aikaisin kurjuuden lapsille lahjoittaa. Hänkin oli pannut kätensä ristiin ja näytti rukoilevan, hänen suuret, mustat silmänsä olivat ylöspäin käännetyt, ja raskaat kyyneleet valuivat niistä pitkin hänen laihoja poskiansa.
"Mitenkä on äidin laita?" huusi poika ja riensi sairaan vuoteelle. "Äiti, miksi et minulle vastaa, miksi et katso minuun ja iloitse että minä taas olen kotona sinun luonasi?"
Mutta sairas ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa, hän vaan ähkyi ja puhkui, ja hänen silmänsä pysyivät kiini.