Mayer Anshelm kääntyi kauhistuksissaan tuon pienen tytön puoleen ja hän laski vapisevan kätensä hänen olkapäälleen. "Gudula!" sanoi hän sydämmensä ahdistuksessa, "minkätähden äiti ei minulle vastaa? Gudula! mikä äidille on tullut?"
"Hän on sairas, Mayer Anshelm, hän on hyvin sairas", vastasi pieni tyttö itkusilmin. "Sinä pyysit tänä aamuna, kaupungille lähtiessäsi, että minä menisin äitisi luo ja olisin hänen tykönänsä, kunnes sinä asioiltasi palaisit. Kun minä tulin hänen kammariinsa, makasi hän liikkumatonna laattialla eikä kuullut mitään, vaikka minä olisin kuinka paljon häntä pyytänyt vastaamaan. Sentähden juoksin minä hakemaan apua naapurivaimoilta, jotka tulivatkin ja panivat äitisi vuoteelle; minun isänikin kävi täällä, mutta hän sanoi, ett'ei tässä ollut mitään tehtävää, minun pitäisi vaan istua ja rukoilla, kunnes äitisi tulisi aivan liikkumattomaksi."
"Mutta hän ei saa tulla liikkumattomaksi", huusi poika epätoivoissaan. "Hänen pitää jälleen puhua ja aukaista silmänsä ja katsoa minuun. Äiti, äiti! kuule toki vielä kerran poikaasi! Mayer Anshelm on taas täällä ja hän on tuonut rahaa, paljon rahaa, ja hän voipi sinulle hakea, mitä vaan parhaite tahdot syödä. Voi, katso toki kerta vielä minua, rakas äitini, älä siinä niin suljetuin silmin makaa, armahda minua! Sydämmeni pakahtuu murheesta, jos sinä siinä tuolla lailla makaat. Äiti, äiti! avaa toki silmäsi, sano minulle jotakin!"
Ja katso! Pojan sydäntä särkevä valitus voi vielä kerran palauttaa kuolevan äidin hengen maalliseen verhoonsa: äidin kuoleman kanssa kamppaileva sydän alkoi jälleen tykyttää.
Hän avasi verkalleen raskaat silmänluomensa ja loi sanomattoman hellän katseen poikaansa, jonka kyyneleet kuumina vuotivat hänen kylmälle otsallensa ja näyttivät tahtovan tuota pakenevaa henkeä pidättää maallisessa majassansa. Hänen huulensa, jotka tähän saakka olivat olleet kovasti kiini puristetut, aukenivat, ja hän alkoi puhua, mutta niin heikosti, ett'ei voinut eroittaa sanoja.
Mutta poika tukahdutti paikalla itkunsa, pidätti henkeänsä ja kuunteli sykkivin sydämmin sanoja, jotka kuolevan huulilta melkein kuulumattomina valuivat.
Yht'äkkiä nousi sairas pystyyn, avasi silmänsä aivan selälleen ja katsoi poikaansa sanomattoman hellästi ja rakkaasti.
"Äiti, rakas äiti!" kuiskasi poika sairaan korvaan, "jos sinä minua rakastat, niin jää minun luokseni! Älä jätä minua yksinäni!"
Rakkaus, äidin rakkaus antoi kuolevalle voimia, niin että jaksoi panna kätensä lapsensa kaulaan ja puristaa häntä vasten rintaansa niin innokkaasti, kuin jos hän ei koskaan olisi tahtonut häntä äidillisestä huostastansa laskea.
"Jää hyvästi!" huusi hän kovalla äänellä, "jää hyvästi, poikani! Pysy uskollisena isäisi Jumalalle, uskollisena itsellesi ja —"