—Ah, en voi, en enää koskaan herää.
Itken unelmani kultaterää….
MAININGIT.
Mainingit vellovat puolehen maan, hiekkarantahan rauhaisaan, raukeaan uupuen uinailuun helle-päivänä heinäkuun.
Vaieten vierivät viestit veen rannan raitojen siimekseen, tarinat hyrskyjen hämärtyväin auringon läikkänä kimmeltäin.
Vasta kun yö saa ylitse maan, havaa haltiat haudoistaan himmeään siintoon, helmihin kuun lainesormien soitteluun.
Silloin ne yöllistä purjehtijaa
Vellamon virsillä tuudittaa.
Jäävät jäljet laulelon tään
ainiaks sieluunsa kimmeltämään.
KUIN SYKSYN PÄIVÄ HIMMEE…
Kuin syksyn päivä himmee elon kehrä painuu päin iltaa ikuista ja helmaa maan, kuin pisar, lehti, tähti, hetken helmet kaikki, pois raukeaa se rauhan Nirvanaan.
Ah, autuasta heittää tiedon, tahdon taakat, vajota, sulaa sieluun suurempaan, tummuuden siivin soutaa ikuisuuden yöhön, kadota kaikkeuden unelmaan.