ORPO.
Voi eron taakkaa!
Joka päivä sen painoa lisää.
Sua orpo ma itken
kuin lapsi itkevi isää.
Ma kyynelin kuljen elon pimeää, pilvistä kujaa; Sun turvaasi kaipaan, kädenantoas hellää ja lujaa.
Ja silmiäs itken ja äänesi helkettä hyvää. Voi eron taakkaa, voi orpouttani syvää!
HUURRETTA.
Kylmät, valkeat lumikkokiteet latuja laittaa, somat, särmäiset sokkeloni teet taruja taittaa jäisehen veteen, pintaan aution joutsenlammen, oksihin tammen, harteille, hiljaisen, nukkuvan tarhan Sieluni eteen valkeat höytyvät kuvia kutoo, kuvia herkkiä haaveen ja harhan…. Talven säähän suven kyynelet satuina putoo, käyden jäähän….
OI ÄITI!
Eräänä suruisena iltana suurkaupungissa.
(Marcel Martinet.)
Oi äiti, en taida rakkauttani ilmituoda, en sanoa mitään; sen saat sinä anteheks suoda: ei sellaista sanota. Sua rakastanhan niin äärettömästi. Miks olet niin kaukana? Oi, luokseni saa, kipeästi sua kaipaan, mun syömmeni kärsii….
Oi äiti, ma lempinyt oon, sitä ainakin kuvitellut. Myös he, nuo naiset, nuo hempeät hairahtuvaiset, tummat ja vaaleet, he luulivat samoin, ei pahoja olleet he kutkaan mun lapsensyömmelleni, mi palkaksi lemmen polot armahat tuskahan syöksi: ei rakastanutkaan.