Mirdja oli sisäisten mielikuviensa ponnevoimasta noussut seisoalleen, mutta samassa muisti hän Einon ja äkillinen vastenmielisyyden tunne jäykisti hänen sielunsa. Hänen täytyi päästä erilleen tällaisesta rumasta epäoleellisesta suhteesta. Rakkaus, rakkaus; aina vain oli heidän välillään puhetta rakkaudesta! Mirdja sitä ei omannut, tuskinpa Einokaan. Oliko se edes mitään? Tyhmien sielujen onttokaikuinen vaalisana ainoastaan. Sen hän vielä oli todistava. Ja kovana ja ivamielisenä istuutui Mirdja taas odottamaan.
Eino näkyi jo tulevan. Hän kulki kiireesti ja hermostuneesti. Kotoinen kohtaus kuohui vielä hänen mielessään. Miten hävytön ja halpamainen tarkoittelevaisuus olikaan ollut alleviivattuna hänen äitinsä sanoissa! Eino hehkui aivan sielunsa sisimpään asti pyhää vihan tulta perheihmisten pikkumaista ja alhaista siveys-oppia kohtaan. Mutta äkkiä viillähti kuin viluinen puukonterä halki hänen sydämensä: mustasukkaisuuden hirveä järkiviisaus nosti päätään. Jos Mirdja todellakin oli ollut Rolf Tannen luona, minkätähden ei hän ollut sanallakaan maininnut käynneistään? Siinä piili jotakin. Rakkauden puutetta vähintäin. Kenties rakastikin Mirdja Tannea ja leikki vain hänen kanssaan, hänen, jolle Mirdja oli kaikki, kaikki. — — —
— Oletko odottanut kauan? kysyi Eino aivan hengästyneenä.
— Olen odottanut ja samalla ihmetellyt, miksi minä oikeastaan odotan sinua, sillä minun ei ollenkaan tee mieli olla sinun kanssasi nyt.
Mirdjan ääni oli kylmä ja ärtyinen.
Hän rakastaa Tannea, kuiskasi epäilys Einon sydämessä.
— Kenen kanssa sinä sitten tahtoisit olla nyt?
— En sinun, eikö siinä ole sinulle tietoa tarpeeksi! Mirdja närkästyneenä vastasi.
— Mirdja, sinä et rakasta minua. Muuten et olisi noin tyly ja umpimielinen.
Nyt aletaan taas epistola rakkaudesta. No niin, ensiksi: rakkaudella on pitkät tuntosarvet, se on epäilevä ja utelias, puhui Mirdja itselleen.