— Rakastavan pitää siis kertoa kaikki itsestään toiselle, sanoi hän hiljaa ja verhotusti.
— Se on luonnollista. Se joutuu itsestään. Mutta sinä et ole niin tehnyt. Viime aikoina olet pysynyt melkein piilossa minulta ja huhu tietää kertoa, että olet ollut paljon Tannen kanssa, hänen luonansakin. Siitä et ole mitään minulle maininnut.
Toiseksi: rakkaus on vakoileva ja raaka, sanoi Mirdja itselleen.
— Oliko se syytös?
— Miksi olet noin kylmä, noin julma? Tunnusta minulle Mirdja: sinä rakastat Tannea etkä minua. Minun luonani et ole koskaan ollut…
— Sinä et ole koskaan pyytänyt minua luoksesi. Sinä et ole uskaltanut. Katso, kuinka minä näen sinut lävitse. Onko se sitten rakkautta, onko se ritaruutta? Pitääkö minua piilottaa? Onko rakkaus jänis?
— Mirdja, Mirdja, sano minulle, että sinä rakastat minua, ja minä uskallan tähtesi kaikki, koko maailmaa uhmata uskallan…
— Myöskin pappaa ja mammaa?
— Älä ivaa, minulle ei ole mitään sinua pyhempää. Murtukoon kaikki, kun sinä vaan säilyt.
Kolmanneksi: rakkaus on kerskuri ja kunnoton, sanoi Mirdja itselleen.