— Kenties jokainen yhtä paljon kuin herra Tanne, jolla on ollut kunnia päästää hänet aamulla ulos kamaristaan. Se on totta, minä en ymmärrä teidän nykyaikaista toveruuttanne. Nuori nainen, joka toveruuden varjon alla käyttäytyy miten tahansa! Mutta olkoon meillä vanhan ajan ihmisillä lupa sanoa, että sellainen on huono tyttö, meidän poikamme ei saa olla hänen toverinsa.
Äiti oli kiihdyksissä. Poika löi oven kiinni hänen nenänsä edessä ja hävisi ulos.
Äiti huokasi:
— Mitä me voimme heille, me äidit!
II
Mirdja istui erään puistikon penkillä odotellen Eino Kailoa.
Hän oli pahalla tuulella. Miten kauan Eino viipyi! Hän alkoi jo hermostua, hermostua koko poikaan. Sen oli hän tuntenut etenkin viime aikoina, jolloin hän yhä useammin oli ollut huomaavinaan, että Eino teki peräti lapsellisen tai naurettavan vaikutuksen. Tai oikeastaan, tämä ei ollut aivan Mirdjan oma keksintö. Hän oli kerran sattumalta kuullut jonkun sanovan, ettei Eino ainakaan ole ollut mukana siellä missä ruuti keksittiin, ja silloin oli hän heti paikalla pysähtynyt, astunut askeleen syrjälle ja lykännyt nenälleen kylmäsydämisen luonnontutkijan suurennuslasit. Ja sen jälkeen näki hän kaikki aivan uudessa valossa. Ensiksikin hän tietysti huomasi, että Eino todella oli tyhmä, mutta hän huomasi lisäksi, että kaikki rakastuneet ovat tyhmiä ja että hän itse oli ollut typeristä typerin luullessaan joskus rakastavansa Einoa. Itse rakkautta oli hän vaan rakastanut, rakastanut jo monta vuotta ja yhtä monta vuotta oli mielikuvitus hahmotellut lemmentrubaduurin kuvaa hänen sielussaan. Sitten oli hän tavannut Einon ja tämän silmät olivat katsoneet häneen kuin palavat hiilet ja keväinen yö oli häntä pehmeässä hämärässä hivellyt… Silloin oli Mirdja tuntenut sydänalassaan jotakin niin outoa ja päässä oli pyörryttänyt kuin huumaus ja aivoissa oli alkanut kyteä suloinen epäilys: kenties on tämä rakkautta? Mirdja oli kulkenut vaiti, mutta Eino oli puhunut. Hän oli ensin kertonut sadun itsestään; se oli ollut hyvin kaunis satu. Sitten oli hän kertonut sadun Mirdjasta; ja se oli ollut vielä kauniimpi. Satu prinsessasta ja loppumattomasta vallasta ja valtakunnasta, satu valkoisen käden kannattamasta valtikasta ja mustien silmien kahlehtimista vangeista. Se oli ollut kuin musiikkia Mirdjan sielulle. Hän oli ummistanut silmänsä ja hänen sydämensä oli lyönyt ja tykyttänyt: näin juuri pitää laulaa minun lempeni trubaduurin! — Sitten oli Eino suudellut Mirdjaa, yhden ainoan kerran. Silloin oli pyörryttänyt vielä enemmän ja senjälkeen oli Mirdja kulkenut kuin unessa kantaen salaisen syntiinlankeemuksen riemua rinnassaan.
Mutta siitä oli jo kauan. Lumous oli aikoja sitten rikki. Mutta Mirdja ei ollut käskenyt Einoa pois, sillä hän oli oppinut käsittämään, että prinsessalla täytyi olla orjia ja että mies oli herkullinen leikkikalu naisen käsissä.
Mutta nyt alkoi Mirdja todenteolla kyllästyä Einoon. Kaikki tuntui niin vanhalta ja ikävältä. Ja lisäksi vielä hautoi Eino aivoissaan jonkinlaisia peräti noloja tulevaisuuden suunnitelmia heistä kahdesta, jonkinlaisia avioliittoperspektiivejä… Ikäänkuin se olisi voinut olla edes mahdollista! Mennä naimisiin, kuten mennään tavallisesti. Mitä se merkitsi? Mennä ensiksikin rukoilemaan Einon vanhempia, joita Mirdja ennakkoluuloisesti halveksi; ja olla sitten aina, aina ijankaikkiseen asti yhdessä Einon kanssa, joka oli lapsellinen ja tyhmä! Ei koskaan! Mitä oli rakkaudella tekemistä kaiken tämän kanssa? — Mutta kaikki perhepojat ja -tytöt ovat joko tyhmiä tai petollisia. — Se on ympäristön vaatimus — ja Einon äiti oli varmaankin ainoastaan sievisteleväinen hupsu.
Mirdja istui katkerissa ja pahoissa mietteissä ja piirteli sateenvarjon kärellä hiekkaan. Sitten alkoi hän tuijottaa lehtien lomitse pilviin. Ne liukuivat ohi keveästi ja kiireesti. — Noin, noin nopeasti purjehtisi hänenkin elämänsä. Korkeina tulikaarina kohoaisi hänen tulevaisuutensa. Hän itse liekkisillä siivillä lentäisi ja kansa alhaalla kumartuisi hänen loistoaan. Laulajatar oli hänestä tuleva, näyttelijätär, maailman lumoojatar, jonka ei koskaan tarvitse keltään mitään rukoilla.