Mutta samalla viikolla vielä oli Mirdja lähtövalmis. Hän oli tahallaan tahtonut kiirehtiä, ettei mikään enää ehtisi tulla tätä päätöstä horjuttamaan. Eikä mitään uusia sisällisiä ristiriitoja ollut ilmestynytkään.
Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin setä laski matkakassan hänen käsiinsä, pääsi hänen mieleensä pujahtamaan outo. Eikö ollut väärin käyttää kaikki vain itsensä hyväksi?
Ei! Ei voi kukaan ihminen auttaa toista.
Ja ylpeään uhmaan tukahdutti Mirdja sen oudon.
Ja se oli syksyä, lämmin ja kolea, keveä ja raskas, heleän kypsymyksen ja lakastuksen kalpea päivä, jolloin Mirdja lähti maailmalle.
Yksinpuheluja maailmalla
Nyt minulla on kaikki, mihin olen pyrkinyt: yksinäisyys ja vapaus ja väkevä, välkkyvä elämä ympärilläni.
Mutta ei se olekaan mitään. Sillä koko maailma heijastaa ainoastaan meitä itseämme. Se, mitä me elämän sylin sykkäilyksi luulemme, on vain meidän oman sydämemme levotonta lyöntiä. Ja niin kauan kuin minä olen minä, on maailma minun kaltaiseni. — Niin se on.
Nyt se viittaa minulle parhaillaan, se suuri, se ihana, se tuntematon… Ja minä ojennan käsivarteni sitä kohti: minä tulen! Mutta koska minä olen minä, en tulekaan, vaan jään seisomaan: Miksi sinun riemusi on noin kulunut ja vanha, sinun tuskasi noin yksitoikkoinen, eikö sinulla ole mitään minulle annettavaa, sinä haalistunut, tyhjänpäiväinen elämä?
Mutta se on siksi, että elämä kantaa minun omaa naamiotani. Ja kantakoon vaan, kantakoon vaikka pirun naamiota; minä olen kyllästynyt sensatsioneihin ja himoan ainoastaan työtä.