Ja yksin minä olen, niinkuin olen tahtonut. Yksinäisyydessä piilee sittenkin ainoa todellinen ihanuus, todellinen vapaus. Tietää, ettei seurapeto pääse hyökkäämään niskaan odottamatta, ei edes parhaimman ystävän muodossa. Jospa voisinkin aina tarpeen vaatiessa ärjäistä heille: mene hiiteen! Mutta mitä sitten…? Tai ehkä se olisikin ollut parasta. Sillä kun katselen taaksepäin, en voi olla huudahtamatta: niin äärettömän paljon sisältöä ja tällainen on tyhjyys ympärilläni, niin äärettömän paljon rakkautta ja näin värisevän yksin minä kuljen! Ja pitäisikö minulla lisäksi olla omantunnonvaivoja jostakin? — Onko se minun syyni, että te niin särkyvää rotua olette, todellisia porsliinileluja, te miehet! Yksi ruumiinliike voi tuottaa teille tuskaa, yksi äänenpaino voi tehdä teidät hulluiksi… Kuinka jaksaisin minä yksin olla varuillani aina, varokaa itse! Ja sentään olette te ne ainoat, joiden kanssa voin elää.
Viimeiset sanat, jotka kuulin lähtiessäni, olivat: onko hauskaa olla noin kaikkein kiertämä ja kumartama?
Herjaaja, herjaaja!
Mutta nyt tahdon olla yksin.
* * * * *
Jättiläiskaupungin tulet loistavat kuin tuhansien salaisten infernojen värilyhdyt ja vielä useammat tuhannet ihmissielut lentävät niihin kuin kärpäset ja polttavat siipensä tai kenties palavat kokonaan.
Tämä uudistuu ympärilläni joka hetki ja minä olen ruvennut ajattelemaan, että kenties ihminen vain elääkin siksi, että hän tulta kohden lentäisi ja tuleen hukkuisi.
Eikö lie tulenkestävä ihminen yli tarkoituksensa ampunut!
Katso, miten kaunista on niiden elää, jotka kirveleviä palohaavoja potevat, jotka kulkevat sydän tulvillaan tuskaa ja itkevät itsensä nukuksiin, ja katso miten kaunis oli niiden kuolla, jotka yhdestä tunteesta uskalsivat itsensä heittää pois ja hypätä liekkeihin! Todellisia ihmisiä he!
Ja vielä äsken minä vihasin heitä. Ja minä ojensin käteni noita kylmiä ja järkeviä kohti, joita sanotaan maailman olevan tulvillaan, mutta joita minä en ollut tavannut, ja minä rukoilin: