Teidän välinpitämätöntä ryhtiänne, teidän kovaa koskettamattomuuttanne minä himoan. Ihanaa olisi olla kylmä kuin jää, ei, jääkin sulaa, vaan kova ja kaunis kuin kallion kupeessa kimaltava timantti, ihanaa olisi kestää itsensä. Salli minun tulla kovaksi, kohtalo, kovaksi niinkuin sinä itse olet! Ja joskin minun täytyisi sydänpisarani hangelle vuodattaa, niin salli niiden paikalla kiveksi kiteytyä, jotta ne pistäisivät ohikulkijaa silmään ja leikkaisivat säteillään kuin rubiinit, sillä minä en tahdo, että kenkään näkisi minun tuskani höyryävää vuotoa!
Näin minä rukoilin ja se oli kauhea rukous.
Sillä mikään ei ole maailmassa ihanampaa kuin suurena tuskana tulvehtiminen. Sen minä opin tietämään sinä hetkenä, jolloin rukoukseni tuli kuulluksi ja kaikki tunne minussa sammui. Tai voisinko kenties vielä kateutta tuntea niitä kohtaan, jotka suuria tunteita tuntevat!
Kuin muisto olen minä itselleni, enkä minä ymmärrä, mitä minussa tapahtunut on.
Kaikki sisäiset intohimot ja ulkonaiset pyyteet, kaikki erotiikka ja oikkujen suloiset ailahtelut, jotka ennen minun ydintäni olivat, tuntuvat nyt vain valheellisilta varjoilta ja kuvitteluilta, joiden aika on ammoin ohitse. Vaisu välipitämättömyys on tappavana myrkkynä vähitellen tunkeutunut koko olemukseni läpi. Ja useasti lankeaa ylitseni kauheita hetkiä, jolloin hämärä, äärettömissä hapuileva tylsyys minut lyö. Asia valuu pois tajunnasta, sana jää kesken, ja kuin lamautuneina painuvat tajuttomat aivot alas. Se on hirveää ja panee aavistamaan pahinta. Mistä se johtunee? Kulutuksestako? Miten vähän ihminen sentään kestää!
Väliin ajattelen, ettei minua enää itse asiassa olekaan. Minä olen kuin luonnon-atoomi, voimapiste, joka on voimansa kadottanut. Mutta mitä hyödyttää minua kaiken maailman filosofia!
Miksi piti minun osata kuluttaa itseni loppuun, kun en kuitenkaan osannut heittää itseäni pois!
Olen väsynyt, väsynyt omaan väsymykseenikin.
Miksi piti minun elää itseni yli, Jumala?
"Itse olet itsesi pahin vihollinen." Se on totta. Minä muistan tämän niiltä ajoilta, jolloin luimme Rolfin kanssa Nietzscheä. Mutta erityisesti olin silloin rakastunut lauseeseen: "Verbrennen musst du dich wollen mit deinen eignen Flammen. Wie wolltest du neu werden, wenn du nicht erst Asche geworden bist."