Sillä nyt minä olen löytänyt itselleni kappelin ja pyhänkuvan, jota minä rakastan.
Jumalani, miten nainen sentään voi olla kaunis! Tekisi välistä mieleni olla mies vain sentähden, että voisin enemmän nauttia naisesta, niin, ja miksei silloin myös itsestäni. Eikö lie parempi osa sillä, joka nauttii, kuin sillä, josta nautitaan?
Mutta minun madonnani, jota rakastan, ei olekaan mikään oikea madonna eikä oikea nainen.
Minä löysin hänet aivan sattumalta suuren gallerian pimeimmästä nurkkauksesta. Sattumalta kohotin silmäni hänen puoleensa. Kullakin ihmisellä on oma Medusansa ja hän oli minun. Siihen paikkaani minä kivetyin. Ja siitä asti en tee muuta kuin katson häntä ja palvelen, tuota kylmää ja liikkumatonta epäjumalaa.
Sillä kylmä ja liikkumaton hän on kuin kivi, vaikka hän ohitse kulkevan näyttää, ja vanhassa kultaisessa kehyksessä hän asuu.
Opaalilta kuultavat hänen pitkät, hienot ja läpihohtoiset sormensa… Ja kuka tietää, mikä hänen katseensa on ollut? Auringonpistoko vai kyynel? Nyt se on ainakin vain pieni selittämätön helmi… Sillä kaiken hänessä täytyy olla kallisarvoista; jokainen piste hänen pinnallaan on muuttunut läpäisemättömäksi jalokiveksi…
Jos minä olisin hänen sijassaan, tuo ylimyksellinen aave, jonka hysteerinen kauneus vielä kuolemankin jälkeen kultapuitteissa kummittelee, en todellakaan löytäisi arvokkaampaa ilmestymismuotoa kuin hänen.
Ah, kalpea narsissi, koskemattomaksi olet sinä kivettynyt silkkiselle varrellesi!
Pyhimys olet sinä todella!
Vai ettekö ole ihailleet muutkin, kuten minä, Crivellin ihmeellistä vanhaa pyhimysnaista?…