Mutta minä en ole tyytynyt vain siihen. Minuun on mennyt hurja himo saada hänet itselleni. Ja minä olen alkanut varastaa häntä, väärentää häntä, kuljettaa häntä kotiini pala palalta. Kaiket aamupäivät olen katsellut häntä ja kaiket iltapäivät olen koettanut palauttaa hänen jalokivettynyttä ihanuuttaan maalikankaalle. Minä en ole mikään maalari ja kuin unissakirjoitusta on ollut työni. Mutta jotakin olen kuitenkin saanut hänestä itselleni…
Ja olisin kenties saanut enemmänkin, mutta nyt on kaikki lopussa auttamattomasti…
Yhden ainoan kerran elämässäni olen ihaillut naista ja silloinkin on — mies tullut väliin.
Niin, mies on ryöstänyt minulta madonnani, enkä minä edes tiedä, kuka se mies on.
Sen minä vain hänestä tiedän, että hänellä on musta kulunut mekko päällä, herkät viiksettömät huulet ja ilkeät sanat huulilla.
Viisi päivää olin saanut madonnani edessä istua. Sitten hän jo tuli.
Silloin näin hänet ensimäisen kerran.
Seuraavana päivänä tuli hän taas ja viipyi galleriassa yhtä kauan kuin minäkin. Minä tiesin, että hän koko ajan seisoi minun takanani, mutta minä en tahtonut katsoa häneen.
Kolmantena päivänä uudistui sama. Silloin minä en voinut olla enää katsahtamatta häneen. Ja samalla mies sanoo: "Te mahdatte olla äärettömän itserakas ihminen, joka jaksatte yhä istua ihailemassa omaa kuvaanne…" — Minä hämmästyin, mutta en ilmettäkään muuttanut. Minähän olin ulkomaalainen eikä minun tarvinnut siis häntä ymmärtää. Mutta sinä päivänä ajattelin minä sitä miestä enemmän kuin madonnaa enkä voinut vetoakaan maalata.
Neljäntenä päivänä en mennytkään tavalliseen aikaani galleriaan vaan paljon myöhemmin. Hän istui jo siellä minun kuvani edessä, tällä kertaa maalisalkku levällä edessään ja sivellin kädessä.
Oh, sinä minun päähänpistojeni varastaja! sanoin hänelle sydämessäni ja minä olin niin hermostunut, että koko ruumiini värähteli. Minä aioin mennä hänen ohitsensa, mutta kun hän huomasi minut, nousi hän nopeasti tuoliltaan, tuli luokseni ja sanoi: "Hyvä neiti, ken te lienettekin, sallikaa minun maalata teidät!"