Pitääkö minun nauraa vai itkeä nyt?
Miten hirvittävän oikein minä tunsin, kun sinut Medusakseni ristin, sinä julma, kivenkova pyhimys! Mikä saatanallinen sattuma heittikään minut sinun silmiesi eteen! Ha-ha-haa! Voiko kukaan kohtaloaan välttää! Kuin rikkirevityn sukuni kammottava, liikkumaton predestinatsioni seisoit sinä äkkiä edessäni pakottavana ja läpitunkemattomana. Ja koko ajan kun sinun ilmestykselliset silmäsi katsoivat minuun, valmistivat korkeat kohtalottaret pitoja minun pääni päällä, kahleita ne kalkuttivat, ansoja asettelivat, unikukkien hulluutta helmoillaan huiskuttelivat; ja hornassa heittivät iloiset pikku pirut arpanappulaa kadotetun suvun viimeisestä… Kun minä vihdoin sinun silmiesi alta sain lähteä, olin minä rampa ja hullu ja sokea ja petollisilla juomilla juotettu, ja nöyrästi lähdin minä oman onnettomuuteni asialle.
Ja itse minä rikoin kaikki. Mutta minun osani on sittenkin vähäpätöinen… Se oli kohtalo…
Sillä minä en voi mitenkään selittää sitä, mikä on tapahtunut. Joku minua ajoi… Se oli kohtalo…
Kun minä tuon kahden viikon hulluuden jälkeen vihdoin taas ilmestyin laulun-opettajani luo, olin varsin valmistunut kuulemaan moitteita, sillä olin jäänyt pois tunneiltani sanaakaan ilmoittamatta. Olin ollut hullu, sen tiesin.
Ukko luuli minun olleen sairaan, ja vaikka hän olikin pahastunut epäkohteliaisuudestani, oli tämä sentään verrattain onnellinen ratkaisu asialle. Mutta silloin valtasi minut äkkiä totuuden perkele ja minä paiskasin hänelle vasten silmiä kaikki: etten yksinkertaisesti ollut viitsinyt tulla tunneille, kosk'ei minulla ollut laisinkaan inspiratsionia ja koska mielenkiintoni oli kokonaan toisaalla.
Tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt joutui minun hyvä opettajani todellakin raivoihinsa. Ja silloin sain minä kuulla kunniani. Oppilas ei saa puhua mitään inspiratsionista tai indispositsionista. Oppilaalla ei saa olla muuta intressiä kuin oppitunnit, ei muuta vapautta kuin opettajan käskyt. Ja koska minun luonteessani oli tuollaisia kaikkiturmelevia oikkuja, täytyi hänen tästälähin pitää minua sangen kovalla, ja minun oli sokeasti toteltava, jos mieli mennä eteenpäin. Ja hän sanoi lopuksi:
— Minä en olisi niin ankara teitä kohtaan, ell'ette olisi minun paras oppilaani ja ellei teidän tulevaisuutenne olisi minulle niin kallis. Kuinka teitä tuollaisilla taipumuksilla varustettuna koskaan uskaltaa kiinnittää mihinkään suurempaan tehtävään? Yht'äkkiä tulee mademoiselle'ille inspiratsionin puute ja hän jää yksinkertaisesti pois, sillä hyvä! Ei, neitiseni, minun täytyy sanoa nyt kerta kaikkiaan, että jos tällaista vielä kerran tapahtuu, en todellakaan enää voi pitää teitä johtoni alaisena, sillä minä en siedä nähdä, että tuollainen kyky menee hukkaan aivan silmieni alla.
Minä seisoin ja kuuntelin ja ymmärsin, että se puhe oli järkevää. Mutta mitä ankarammaksi ja johdonmukaisemmaksi se kävi, sitä useampia perkeleitä meni minuun… Ja lopuksi minä kuuntelin häntä vain puoleksi, ja pimeässä uhmassa minä ajattelin pimeitä ja ylpeitä ajatuksia.
Pitäisikö minun sinun käskystäsi puristaa kuoliaaksi koko ihmiseni, siten muka puristaakseni esille sen suuren taiteilijan, joka minussa mahdollisesti piilee. Sitä en ikinä tee, enkä kenenkään pakotusta minä tottele. Ja jos minussa kerran elää se suuri taiteilija, niin mikä olet sinä minua vangitsemaan! Eikö meidän vapautemme ole rajaton ja te tahtipuikkoa heiluttelevat peruukit ainoastaan meidän astinlautojamme lavalle!