Ja minä pahojen henkien palvelija vastasin siihen viisaaseen puheeseen:

— Olen pahoillani, mutta minun on mahdotonta ehtoihinne suostua, sillä en voi edeltäpäin sitoutua noudattamaan järkähtämätöntä järjestystänne. Mahdollisesti minulta joskus taas saattaa puuttua inspiratsioni… Minä toivon, että minun sijalleni löydätte toisen yhtä etevän, mutta helpommin taltutetun oppilaan.

Niine hyvineni minä lähdin ja sillä tiellä minä yhä olen. Taas ilman työtä, ilman sisältöä, ilman tulevaisuutta. Mutta minä en enää voi kääntyä takaisin. Kerran olin jo vähällä sen tehdä, mutta silloin taas muistui mieleeni isäni, joka ei myöskään koskaan oppinut tekemään työtä eikä pakottamaan mielialojaan ja josta siksi ei koskaan tullut suurta taiteilijaa… Mitä minä tekisinkään ankaralla opettajalla! Voiko mikään ankaruus maailmassa tappaa ihmisestä perinnöllistä diletantismia…?

Se oli vain kohtalo…

Mutta ylen raskaisiin ajatuksiin olen minä taas vaipunut. Se on kuin pettymystä, toivottomuutta…

Ja yhtä asiaa en minä voi kieltää: minun on tuskaisen ikävä sitä suurta laulajatarta, jonka minä yhdestä ainoasta oikusta olen heittänyt pois.

* * * * *

Minä harhailen yksin pitkin hämäriä, kirjavia katuja.

Minä etsin Jumalaa ja kirkkoa, missä voisin hänelle polvistua.

On kummallista tuntea, että kaikki, mikä minussa on, ikäänkuin säikähtää minua, enkä minä saa kiinni jumaluudesta, en eheydestä, en elämäntehtävästä enkä itsestäni.