Ja minä käyn ja hoen itselleni: Väärin käytettyä aikaa, tyhjiin tuhlattua lahjakkaisuutta!
Miksi syntyä taitelijaksi ilman keskityskohtaa s.o. ilman taidetta? Onko elämässä mitään sen surullisempaa? Käyttämättömiin asti monipuoliseksi hajaantuneen henkisen pääoman sirpaleilla herkutteleva tyhjäntoimittaja minä olen, velttoudesta ja itseluoton puutteesta hedelmätön syrjästäkatsoja, latsarooni, päämäärätön vetelehtijä, säälittävistä jätteistä koottu kaikenlainen — Ja voisinko minä ollakaan mitään kokonaista? Tuskin. Minä olen isäni tytär.
Niin isä! Mutta meitä ei tuo suuri keskitien rahvas voi koskaan ymmärtää. Ja sentään olemme me tuomitut elämään sen multasieluisista säännöistä ja sen leveäleipäisestä ymmärryksestä!
Miten hirveää kidutusta mahtoi sinunkin elämäsi olla, minun isäni, joka olit pakotettu jumalaista kipinää rinnassasi kantamaan ja koko ajan kuulemaan ääntä, joka sinua siitä syytti ja soimasi: mitä olet tehnyt elämästäsi? Hukannut, hukannut! sinä vastasit.
Oh, miten se tunne painaa! Sillä minä kuulen yhäti sen saman äänen, vaikka minä koetan torjua sen pois, hukuttaa, eksyttää, kätkeä sen kuin raukka. Mutta kovimmankin haarniskan takana se sisin, se elää, se henkii, huutaa tuskasta eikä kuole. Mutta minulla on murhaajan omatunto. Ja yhä uudelleen ja uudelleen tekee mieli ottaa se esille, hyväillä sitä ja lohduttaa, vaikka kukin hively on kuin tikarin pisto ja sen herkin vastaliike kuin tuomion tuska minun sielulleni.
Edessäni on kirkko. Minä kuulen sen sisältä hiljaisen, tumman, urkumatalan sävelen:
Crucifixus etiam pro nobis…
Sanotaan että katolilaisuus on särkyneiden uskonto. Minä en tiedä, mutta minusta tuntuu ihanalta, ettei kirkon ovi koskaan ole suljettuna väsyneeltä vaeltajalta.
Tässä minä nyt seison ovensuussa ja tuijotan lekottaviin vahakynttilöihin ja välkähtelevään, Jumalalle vihittyyn kultaan…
Minäkin soisin voivani polvistua ristiinnaulitun edessä ja itkeä siinä elämäni tyhjyyden uskonnon äärettömäksi, salaperäiseksi sisällöksi… Mutta minä en voi.