Minä seison syrjällä, ja minulla on ainoastaan yksi asia, jota tahtoisin kysyä kirkon hiljaisilta pyhimyksiltä…

Jumalan äiti, oletko koskaan nähnyt minun äitiäni polvistuviesi joukossa?…

* * * * *

Nyt matkustan minä määrättä määrätöntä maailmaa. Suurien kaupunkien halki olen minä kulkenut, suurien virtojen vitkallista painuntaa olen minä seurannut. Mitä ja minkä nimellisiä ne ovat olleet, se on minulle yhdentekevä. Sama elämä on niissä kaikissa tykyttänyt, sama syksy… Niin, taas on syksy. Ihmeellistä, että minä kaikista vuoden ajoista vain huomaan syksyt. Syksy oli, kun Lumiluodolta läksin, ja eikö se liekin seurannut minua koko ajan…

Ei syki syvyyttä elämän mikään niinkuin syys, tulisimman rypälen ja verisimmän tertun pöytään se pyys, kattoi se kaarilampuilla taivaan yölliset salot, heitti se kestivieraiden rintaan vilut ja palot. Keveänä karkeloi lehti ja ilmojen tuuli. Soivat jo tahdit tanssihin kuolevan kertun. Sairas se sielu ja kalvas se huuli, joka söi sen verisen tertun…

Tällaista minä sanelen puoli-ääneen ohiliitäville maisemille. Tämmöisessä yksitoikkoisessa ja yksinäisessä junan jyskytyksessä menee aina ajatukseni väkisinkin riimiin, ja minun sieluni alkaa laulaa hiljaisia lauluja…

Mutta paperille en minä tahdo mitään kirjoittaa, jotta en tulisi kiusaukseen mitään painattaa…

Sillä minä olen lukenut aivan tarpeeksi paljon huonoja runoilijoita tietääkseni, että he ovat sielujen vaiva ja vitsaus, ja tarpeeksi paljon hyviä, tietääkseni, että joka ainoa ajatus tai tunnelma, joka minussa puhkeaa, on jo ennen eletty ja paljon ihanammasti laulettu kuin mitä minä osaisin, s.o. minä kuuluisin ehdottomasti noihin edellisiin… Ja se on turhaa; jäljittelijöitä on maailmassa jo tarpeeksi.

Sitä paitsi en minä ole syntynyt lyyrikoksi vaan dramaatikoksi. Kaikki suhteet, jotka olen elänyt, ovat olleet draamoja. Mutta minun asiani ei ole luoda niistä taidetta…

Miten vähästä ihmiset rakentavatkin tuulentupia, kuten minun sielustani… Mitä ei olisi minusta toivottu, missä ei petytty! Ja itse olen ottanut osaa kumpaankin. Se ei kuitenkaan estä minua tulemasta kovaksi ja pilkalliseksi joka kerta, kun toisen huulilta kuulen jonkun alati uudistuvan ylistyksen, joka jo satatuhatta kertaa on osoittautunut tyhjänpäiväiseksi ja vanhaksi.