Tässä pari päivää sitten tapasin erään nuoren miehen, jonka ennaltaan tunsin. Hän ei ole mikään sellainen luonne, josta nainen voisi pitää, mutta hän soittaa viulua… Ja aivan sattumalta me sytyimme samanlaiseen tunnelmaan, vuokrasimme musiikkihuoneen ja aloimme sävelissä puhua toisillemme. Me olimme todellakin innostuneita, kokonaisen vuorokauden me yhdessä soitimme. Eli paremmin sanoen: hän soitti ja minä lauloin; hän improviseerasi säveleen, minä sanat. Se oli todellakin kaunista. Kuin huumauksessa me olimme. Mutta sitten alkoi hän puhua minusta, ja kaikki särkyi.

Hän ehdotti, että julkaisisin improviseeraukseni ja yleensä kaikki runokuvitelmani. Yhdellä iskulla löisin silloin itselleni maailman-maineen. Ja tämä olisi aivan varma, sillä niin suuresti minä muistutin sitä ja sitä kuuluisuutta, — ja hän luetteli minulle hyvinkin kymmenen eri nimeä.

Tämä kaikki tuon miehen suussa oli minusta niin typerää ja samalla hullunkurista, että heti paikalla havahduin kaikista sävelien lumoista aivan arkipäiväisen viisastelun valoihin. Ja naurahtaen minä vastasin:

— Ai, ai muistutanko minä todellakin kaikkia noita suuria sieluja? Se on aina pienten sielujen epäämätön tunnusmerkki. Jolla on jotakin uutta tarjottavana maailmalle, hän ei muistuta ketään muuta kuin itseään. Ettekö te tiedä sitä, te, josta tulee taiteilija… Te ajatte todellakin ihmeteltävän huonosti asiaanne. Sitä paitsi olette tässä puolen tunnin sisällä kehoittanut samaa ihmistä rupeamaan yhdellä haavaa laulajaksi, näyttelijäksi ja kirjailijaksi ja vielä lisäksi luvannut hänelle joka ammatista diploomit etukäteen. Se on sangen varomatonta ja ennenkaikkea tyhmää. Ihminen ei voi olla suuri kuin yhdessä asiassa kerrallaan, tai ehkä te luulettekin, että naisen korkein kunnianhimo tähtää ainoastaan kymmenennen luokan taiteilijaa… Ei, hyvä herra, älkää puhuko enää mitään. Te esiinnytte paljon enemmän eduksenne, kun soitatte…

Mutta se nuori mies ei soittanut enää. Hänkin oli havahtunut…

— Älkää ymmärtäkö minua väärin, minä yhä jatkoin, jos te puhuttekin tyhmästi, ei sen tarvitse estää teitä soittamasta hyvin…

Mutta silloin hän nousi ja lähti.

Ja minä käsitin, että hän pakeni minun ilkeyttäni…

Sellainen minä olen aina…

* * * * *