— Kuuluisa säveltäjämme Toivo Salava on tehnyt siihen musiikin, ja vielä kuuluisampi nuori kirjailijamme Nero-Norkko on kirjoittanut tekstin, vakuutettiin suositukseksi.
— Kuka, mikä? hämmästeli Mirdja.
— Sehän on totta, neiti on ollut ulkomailla, eikä siis voi tuntea kaikkia meidän uusimpia nerojamme.
— Taitaisi käydä vaikeaksi pitää lukua niistä kaikista, vaikka ne vallan vierestä nousisivat. Aika on paha. Neroja aivan sataa…
— Ei, mutta totta puhuen, tämä Nero-Norkko on herra, johon kannattaa tutustua. Hänen kirjoihinsa nimittäin. Sillä sangen harvapa se taitaa olla, joka hänet personallisesti tuntisi. Eipähän häntä salongeissa näe. Jostakin maalta hän niitä novellejaan meille lähettelee. Hänen olinpaikastaan ei ole paljon tietoa kellään. Tätä nykyä hän kuitenkin on sattumalta kaupungissa ja luultavasti saapuu hän katsomaan omaa kappalettaan. Ei hänen nimensä kuitenkaan Nero-Norkko ole. Se on ainoastaan joku vanha, toverien antama haukkuma-nimi, joka äkkiä jollain tavoin on päässyt leviämään. Niin, että nyt ei kukaan puhu muusta kuin Nero-Norkosta, vaikka hänen kristillinen ja samoin kirjallinen nimensä onkin Kaarlo Norkko.
Mirdja otti käsikirjoituksen vastaan sangen epäluuloisesti. Erään maalais-Norkon nerontuote! Mahtoi se olla ihanaa. Ja keksiä sille nimeksi "Odaliski." Epäilemättä tietokirjasta löydetty! Jonkun nälistyneen kansakoulun-opettajan romantiikkaa kaikki tyyni tietystikin! Mutta se oli aivan omiaan arpajais-yleisölle…
Mutta sittemmin oli Mirdja kuitenkin lupautunut ja vieläpä lisäksi oikein sisällisellä riemulla.
Niin, menepä selittämään ihmissielun selittämättömiä käänteitä!
Itsekään ei Mirdja oikein uskaltanut tehdä itselleen selvää niistä vaikuttimista, jotka olivat suostuttaneet hänet laulamaan "Odaliskia." Kappale oli kyllä kiitollinen, se oli totta. Mutta ei se tainnut olla vain sitä…
Ehkä hän sittenkin oli tehnyt tyhmästi. Ehkä taas jonkun hänelle niin tavallisen hullunteon.