Ja Mirdja alkoi taas selailla käsikirjoitusta…
Musiikki oli todellakin kaunis, sitä ei käynyt kieltäminen, ja kuvaelmat verrattomalla koloristisella tyylillä piirretyt…
Itämaisessa ilmakehässä lepää muhamettilainen paratiisi haaremeineen ja mustine orjineen, palmuviuhkoineen ja helmeilevine marjoineen. Lepää… Mikään ei värähdä… Haaremi nukkuu, ja mustat miehet seisovat kuin patsaat. Ijankaikkisesti samassa asennossa näyttävät riippuvan viuhkat, kuten taivaallinen tulipallokin niiden yllä, alustaansa kiinnikasvaneen näyttävät kultaiset maljat. — Ja kuten itämaalaisten onnen unelma, liikkumattomana ja hiljaa, lepää divaanillaan sulttaani, kaiken tämän ihanuuden herra…
Mutta odaliski tulee ja hänen kanssaan elämä… Alkavat leyhytellä viuhkat ja kohota maljat, alkavat välkähdellä ja palaa loppumattomat peilit ja kullat… Ja mustien miesten kiilteiset pinnat heijastavat hänen valkeiden jäseniensä sammumatonta aurinkoa…
Mirdja käänsi lehden ja luki puoliääneen:
— Minä en ole orja.
— Erehdyt, kaunis, tyttö, ihminen on aina orja… kohtalonsa orja…
— Ihminen, mutta ei nainen, nainen on ihmistä voimakkaampi…
— Ivaat itseäsi, kaunis paholainen.
— Aiotko olla paholaisen voittaja?