Mirdja heitti paperin käsistään ja alkoi hermostuneesti kävellä.

Hän oli sittenkin tuntenut oikein. Tämä kaikki oli hänelle sangen läheistä, enemmänkin kuin läheistä: häntä itseään… Mistä oli tuo mies löytänyt hänet? Millä voimalla oli hän luonut uuden Mirdjan, tuo salotonttu? Käsittämätöntä…

Äkkiä seisahtui hän.

Aiotko olla paholaisen voittaja? toisti hän ajatuksissaan.

Ei! huudahti hän sitten ylpeällä ja ylimielisellä hymyllä, mitä minä enää turhia pohdin! Koska sattuma nyt kerran on lahjoittanut minulle näin mainion roolin, tahdon minä sen myös näytellä. Mutta älä ihmettele sitten sinä, joka tietämättäsi olet minun kuvaani tavoitellut ja yhtä tietämättäsi saanut minut luomistoveriksesi, älä ihmettele sitten, jos tutun muotosi alta löydätkin tuntemattoman sielun! Sillä sinä hetkenä, jolloin minä astun lavalle, on sinun sielusi lakannut ja minun alkanut. Tämän ainoan kerran, ensimäisen ja viimeisen elämässäni, tahdon minä itseäni näytellä, omassa itsessäni loistaa ja ihmeellinen olla, eikä sinun odaliskillasi saa muuta sielua olla kuin minun. Ja minä takaan sinulle, että sinä iltana, jolloin minä sinun muhamettilaista paratiisiasi hallitsen, sinä iltana ei tule olemaan paholaisen voittajaa!

II

Mirdja oli näytellyt.

Sähköinen kauneus oli virrannut läpi satojen sydämien, virrannut kuin ihme tuosta notkeasta, nuoresta ruumiista, tuosta selittämättömiä värejä käyttelevästä äänestä, tuosta katseesta ja tuosta sielusta, ennenkaikkea sielusta…

Kuin kohina kävi läpi väkijoukon…

— Voittamatonta!