Hajamielisenä vastailee Mirdja oikealle ja vasemmalle…
Uni alkaa hälvetä… Pettymyksen tyhjyydessä hapuilee ajatus. Ja alkaa laskeutua unien paikalle kylmään heräävään kalpea kaameus, loukattu ylpeys ja ilkeys…
— Minkä näköinen on herra Norkko? heittää Mirdja äkkiä kysymyksen kuin ohimennen.
— No, eipä juuri minkään näköinen. Mutta ettekö te tunne häntä, neiti? Eikö hän todellakaan ole esittäytynyt? Ja teitähän hänen on kiittäminen koko menestyksestään! Sehän on skandaali. Miten vähän sillä miehellä on seuratapoja! Missähän hän nyt on? Runar Söderbergin kanssa hän vielä äskettäin näkyi puhelevan. Mutta tuossahan on juuri Söderberg. Saanko esittää: maisteri Söderberg, neiti Ast.
Mirdja kumartaa välinpitämättömästi keskikokoiselle, vaalealle herralle.
— No, missä on Norkko?
— Hän lähti pois melkein heti ohjelman päätyttyä. Hän on hieman omituinen eikä viihdy laisinkaan suurissa seuroissa…
Kuin samea laine läikähtää vastaus Mirdjan ylitse. — Lähti pois! Miten oli se mahdollista! Miten oli mahdollista, että he näin vähän ymmärsivät toisiaan. Ja tuota miestä oli Mirdja tahtonut inspireerata! Miten ylenkatsottavalle tyhmyrille oli hän sielunsa tuhlannut! Miten ylenkatsottavaan tomuun oli hän henkensä puhaltanut! Mutta sittenkin… Omituinen hän oli, kun hän lähti… Arvoitus, selittämättömyys, ijankaikkinen haira ja odotus Mirdjan sielulle, ja sentähden niin vihattava, vihattava…
Hyvin pieni ja hyvin ilkeä hymy lepää Mirdjan huulilla. Ja hän virkahtaa kuin itselleen:
— Nerojen ammattiin kuuluu olla omituisia…