Kaksi poikaa kulki puiston ohi. He seisahtuivat katsomaan omituista ryhmää ja nauroivat. Mirdja tunsi tumman suuttumuksen kohoavan kulmilleen.
Viidenneksi: rakkaus on raukkamainen ja naurettava, laski Mirdja itsekseen kiivaasti polkaisten jalkaa kärsimättömyydestä. Luuliko Eino noin voivansa pakottaa häntä rakkauteen! Rakastaa tuota maassa rypevää hullua! Miten tyhmää!
— Nouse ylös, sinä olet hullu, sanoi hän, hullu!
— Minä kuolen tähän, jos et sinä rakasta minua.
— Nouse ylös! sanoi Mirdja vetäen Einoa kädestä.
— Suutele minua!
— En ikinä!
— Anna minun sitten kuolla.
Mirdja tunsi halveksivansa tuota miestä edessään, joka ei ollut mies.
— Sinun rakkautesi tekee sinut hulluksi ja sinun hulluutesi tekee sinut naurettavaksi. Mutta rakastaa naurettavaa miestä! Nainen voi rakastaa paheellista miestä, petollista miestä, miks'ei, mutta naurettavaa — ei koskaan! Miksi pyydät minulta sellaista, jota ei voi pyytää ainoaltakaan naiselta koko maailmassa!