Ja Mirdja kääntyi äkkiä ja meni pois taakseen katsomatta.
III
Mirdjan oli paha olla, hyvin paha. Hän istui pienessä huoneessaan katsellen merta, joka oli hänen ainainen ystävänsä ja enemmän vielä kuin ystävä: hänen toinen minänsä, hänen parempi syvempi itsensä! Siltä ainakin tuntui hänestä usein. Mutta nyt se oli kuin hänen paha omatuntonsa. Se läikkyi, se tykytti ja löi, se katsoi häneen lakkaamatta väliin mustana ja pehmeänä kuin suru, väliin julmana ja pelottavana kuin ääretön upottava yksinäisyys. Se houkutti suurille, raskaille avaruuksilleen Mirdjan pienen, keveän sielun ja se kasvatti hermoja repelevän kaihomielen.
Sitten tuli hämärä. Se kypsytti sen kaihon, keskitti sen keinunnan yhdeksi tunteeksi, tiivisti sen sumut yhdeksi kyyneleeksi.
Ja hämärissä itki Mirdja — — —
Hän tunsi pakottavaa tarvetta olla hyvä ja hellä ja saada pyyhkiä pois äskeisen kovuutensa. Kaikki oli ollut vain hetkellisen ilkeämielisyyden tyhjää korskasanaisuutta. Hän tunsi taas voivansa rakastaa ja hän himosi itse ympärilleen rakkautta ja lämmintä tässä pelottavassa pimeässä ja yksinäisyydessä.
Rakas, rakas Eino, miten julma minä olen ollut sinulle! — Mitä jos hän onkin tappanut itsensä! Oi, olisipa edes Rolf täällä! Mutta Rolfille juuri oli Eino ollut niin naurettavan mustasukkainen. "Sinä rakastat Tannea!" Mikä hullunkurinen ajatus! Sellaista eivät Mirdjan aivot vielä milloinkaan olleet synnyttäneet. Rolf oli hänelle hyvin paljon, sen hän kyllä tiesi, hänen parhain, hänen vanhin ystävänsä, melkein kuin veli, kuin setä… Mutta rakastaa — — —? Ei, sellaiseksi ei Mirdja ollut ikinä rakkautta kuvitellut. Joskin hän viime aikoina oli ollut enemmän Rolfin seurassa kuin Einon, joskin hän oli ollut kokonaista pari yötäkin Rolfin luona, ei se merkinnyt mitään siinä asiassa. Heidän suhteellaan oli oma mysteriansa, johon ei koskaan mikään mustasukkainen sielu pääsisi kajoomaan. — Sen hienotunteisuuden olen sinulle toki velkaa, ystävä!
Ja Mirdjan ajatukset alkoivat kiertää Rolfin ympärillä. Helpompi, helpompi oli kadottaa Eino kuin Rolf. Eikö rakkaus ollut luotukin vain kadotettavaksi, jotta se joka päivä voisi puhjeta uudeksi jälleenlöytämisen heikontumattomaksi riemuksi? Eikö rakkaus ollut yli maanpiirin kasvava puna-unikko, joka varisti lehtensä joka päivä ja sentään tarjoutui joka päivä uudestaan taitettavaksi? Mutta ystävyys? Sadanarvoinen, satavuotisen rungon salaista narkoosia tihkuva ydin, yksi yhden elämän osalle. Ja Mirdja tunsi, ettei hän koskaan tulisi löytämään muuta kuin yhden Rolfin, siksi nimitti hän häntä sydämessään ystäväksi. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua häntä oppi-isäkseen, elämän kokemuksekseen, ihmistuntemuksekseen tai miksi tahansa, sillä Rolfin sielun varjostamana oli hän suurimman osan omaa itseänsä koonnut.
Äkkiä välähti Mirdjan mieleen kuvia vanhoilta ajoilta, jolloin hän vielä oli hyvin nuori ja hyvin lapsellinen. Kuvia lyhytikäiseltä koulukaudelta. Siltä ajalta oli hänellä vain ikäviä muistoja. Pimeään, pimeään hän tuijotti… Ainoastaan hänen oman sielunsa silloinen mielikuva-maailma hohti vielä häntä vastaan pimeästä fosforikiiltoisella valolla ja sen keskessä oli Rolfin kuva. Mirdja näki itsensä sellaisena kuin hän onnellisimpina hetkinään oli s.o. kun hän oli aivan yksin pienessä koulutyttö-kamarissaan. Hullu kuvittelijaveri nousi paikalla päähän. Kalpeisiin huntuihin ja kukkiin hän pukeutui kuten Ophelia tai tanssi paljaiden jäseniensä läpihohtoisella välkkeellä kuten Salome. Ja kun hän innostui, lisäsi hän itse tekstiä ja hänen sanansa menivät itsestään rytmiin ja riimiin. Mutta Rolfin huone oli vieressä ja vähitellen pääsi Rolf osalliseksi Mirdjan sielun salaisimmista aarniotunnelmista ja sen jälkeen oli Mirdja onnellisin, kun he olivat kahden. Silloin kutsui Mirdja vielä Rolfia sedäksi, ja kun "setä" sanoi hyvää yötä ei hän koskaan unohtanut lisätä: "pikku Mirdja." Rouva Malenius, jonka luona he molemmat asuivat, oli tavallinen paksu hyyrymamma ja Mirdja tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä, joka itsepäisesti ulettui kaikkiin hänen moniin vuokralaisiinsakin. Kukaan heistä ei ollut niin viisas ja hyvä kuin Rolf. Ja kuitenkin kuuli Mirdja heidän sanovan, että Rolf oli paha ja huono ihminen. Sattui nimittäin välistä, että Rolf oli yhteen painoon poissa monta yötä ja monta päivää, ja kun hän vihdoin tuli kotiin, oli hän väsyneen ja sairaan näköinen kauan aikaa. Ja silloin etenkin kuuli Mirdja paljon puhuttavan Rolfin rappiotilasta. Oh, miten Mirdja kärsi heidän ilkeistä puheistaan. Hän tunsi varmasti, että he olivat väärässä, ja hän sai päähänsä, että hänen täytyi saada tukituksi heidän arvottomat suunsa, sidotuksi heidän jo ennestään sokeat silmänsä. Ja sittemmin aina kun Rolf viipyi iltasin pitempään ulkona, jäi Mirdja aina valveille. Hän odotti, odotti sydän kurkussa peljäten että mahdollisesti joku voisi huomata hänen poissaolonsa ja puhua taas huomenna hänestä pahaa. Kun Rolf sitten tuli, kulki Mirdja hänen edellään keveästi ja äänettömästi näyttäen tulta ja avaten ovia, ja usein sattui että hän vasta sitten jätti Rolfin, kun oli saanut hänet peitetyksi sänkyyn. Lopulta tuli tämä aivan tavaksi. "Missä olet, pikku Mirdja?" kysyi Rolf jo oven takana. Ja silloin oli hän aina vielä hellempi ja parempi kuin tavallisesti ja puhui niin paljon viisaita asioita.
— Miksi sinä juot? kysyi Mirdja kerran, seurattuaan häntä hänen huoneeseensa, kun sinä tulet siitä sairaaksi ja kun ne muut — — —?