— Et sinä sitä nyt voi ymmärtää, pikku Mirdja, et nyt, vasta myöhemmin. Mutta nuo muut, he tulevat kuolemaan ymmärtämättä sitä koskaan. Minä tiedän, että he halveksivat minua ja kutsuvat minua raukaksi, mutta minä heitän sen heille takaisin vasten kasvoja, heille, jotka eivät uskalla oppia ihmistä tuntemaan, jotka eivät uskalla kokea sitä, mitä miljoonat ihmiset heidän ympärillään kokevat, heille, jotka eivät uskalla juoda itseään edes kerran humalaan, heille mallikelpoisille, joista toivotaan ihmiskunnan pelastajia. He eivät voi ketään auttaa, mutta sinä, pikku Mirdja, sinä…
Mutta siitä asti tunsi Mirdja kuin salaista iloa siitä, että hän ymmärsi sellaista, mitä nuo muut eivät ymmärtäneet: Rolf oli viisas, nuo muut tyhmiä, Rolf oli rohkea, nuo muut raukkoja. Ja hänen sydämensä tykytti salaista tulevaisuudentahtoa: kaikki kokea voidakseen kaikki ymmärtää ja — parantaa… Ja kun ruokapöydässä puhuttiin siveydestä ja raittiudesta ja yleishyveellisyydestä, katsoivat Rolf ja Mirdja ainoastaan toisiinsa. Tai kun seurakeskusteluna oli maailman turmelus ja ihmisten paheet, puhuivat heidän kahden silmät omaa kieltään noille toisille. Te jalot ihmisystävät ja raittius-intoilijat, mitä te ymmärrätte ihmisestä! meillä on eri sielut ja eri siveys!
Tämä Rolfin ja Mirdjan kaunis ja hirvittävä yhteiselämä kesti kauan aikaa. He muodostivat oman puolueensa. Sitten tuli katastroofi: asia tuli ilmi. Nousi hirveä melu. Mirdja oli ollut yöllä Rolfin huoneessa. Sehän oli epäsiveellistä! Rouva Malenius oli pyörtyä. Mutta Mirdja oli ylpeä itsestään eikä hänen sielunsa edes värähtänyt pahasta omastatunnosta. Mitä te tiedätte ihmissieluista, te siveysdiakonissat, soi hänen korvissaan, meillä on eri sielut ja eri siveys!
Mutta sitten tuli vielä jotakin muuta lisäksi. Rouva Malenius oli ruvennut vakoilemaan Mirdjaa. Hän tarvitsi luonnollisesti tarkkaa silmälläpitoa tuollainen yksin jätetty lapsi, pahantapainen ja vasta viisitoista vuotias! — Ja sitten kerran tapahtui, että Mirdja itsekseen harjoitteli Juliaa. Hän kuvitteli seisovansa Capulettien palatsin parvekkeella, keveä laskosvaippa kuuvalovalkeilla harteillaan ja käsivarret ojennettuina… Yön kuulakkuus vain viilentämässä lemmensairaita sanoja…
Vähitellen Mirdja unohtaa itsensä… Olemattomat oliot vastaavat ja draaman vauhti kiihtyy. Mirdja näkee vain unensa varjokuvat, silmät hohtavat, sielun kielenä värähtelee ääni:
"Oi kivinen sydän kukkakuoren alla!
Noin kaunisko se louhikäärmeen luola?
Kiusaaja enkel! ihanainen julmuus!
Kyynkarva kyyhky! raateleva lammas!
Sikiö rietas…"
— Tyttö oletko hullu! kajahtaa ankara ääni tuskissa vääntelehtivän Julian takana. Kiroilla niin, että talo kaikaa! Noinko sinä luet läksyjäsi?
— Se on Shakespearea, sanoo yllätetty näyttelijätär, ylpeä ja ärsytetty ilme silmissään.
— Jos Shakespeare kiroaa, ei sinun tarvitse häntä matkia, selittää pedagoogisesti täti Malenius.
Silloin tyttö halveksivasti nauraa: mitä te ymmärrätte taiteen sielusta, te poroporvarit!