Minä en koskaan niijaa poroporvareille, päättää hänen uhmaasärkevä sielunsa. Rolf on viisas; hän halveksii teitä. Te ette ymmärrä ihmistä!
Vähän jälkeen tämän välikohtauksen matkusti Rolf pois kaupungista. Ja silloin tapahtui viimeinen katastroofi: Mirdja karkasi maalle setänsä luo. Mitä oli hänellä tekemistä noiden typerien ihmisten ja heidän käskyjensä kanssa!
Mirdja muistaa kaiken tämän kuin eilisen päivän, kun hän punnitsee Rolfin vaikutusta itsessään. Miksi se oli niin suuri? Siksi kenties, että Rolf herätti hänessä sen oleellisimman, sen sisimmän, sen vielä uinuvan minän… He olivat samaa ainesta. He ymmärsivät toisensa, nyt ehkä paremmin kuin silloin viisi vuotta sitten.
Mirdja heräsi äkkiä vanhoista muistoistaan. Oli jo melkein pimeä. Taas muisti hän Einon. Hirveä oli Mirdja ollut. Mitä jos Eino vielä makasi siellä! Mutta silloinhan hän todellakin olisi hullu…
Ei, Rolfin luo täytyi hänen mennä ja kertoa kaikki. Rolf tietäisi keinon…
IV
Rolf istui pimeässä ja poltteli paperossia, kun Mirdja astui sisään hengästyneenä ja koputtamatta.
— No, sepä hyvä, että tulit. Aioin juuri lähteä ulos. Kuten tiedät, on minun mahdotonta viettää näitä pitkiä syysiltoja yksin kotona. Mutta mikä sinua vaivaa?
— Mikä onnellinen sattuma, että olit kotona! Minulla on sinulle jotakin tärkeää kerrottavaa. Minun on niin paha olla, minä olen ollut niin paha… Minun täytyy kertoa sinulle kaikki.
Ja Mirdja kuvasi kaikki alusta loppuun: lyhyen lemmenhuumansa, pitkän epäilynsä ja havaintokautensa, odottamattoman lopun ja oman julmuutensa.