— Sano Rolf, mitä luulet sen kaiken oleva? Onko se rakkautta? Pitääkö minun etsiä käsiini Eino?… Mutta minä en voi pyytää anteeksi, en edes katua, tai peruuttaa sanojani… Hän oli naurettava ja hullu…
Tai luuletko, että hän on tappanut itsensä? Luuletko?
— En, sanoi Rolf naurahtaen lyhyeen. Se oli vain penikkataudin pyörrytystä.
— Rakastanko minä häntä?
— Sinun pikkuinen ilkeytesi häntä kohtaan ei sitä ainakaan kiellä…
— Sinä siis luulet, että rakastan?…
— Miksi pyydät minulta vastausta noin vaikeassa yksityiskohtaisessa asiassa? Sinähän tiedät, että minulla on omat piintyneet ajatukseni tämän maailman menosta, ja voi olla sangen vaarallista, että istutan sinuun kaikenlaisia ennakkouskoja ennenkuin itse olet kokenut elämää. Mutta jos nyt kerran tahdot välttämättä tietää, mitä minä luulen…
— Puhu Rolf, puhu!
— Silloin minä sanon: et sinä rakasta häntä. Sinä olet vain vielä tottumaton kuulemaan rakkaudentunnustuksia ja siksi sellainen sinua huumaa näin alussa. Sinä tulet tottumaan kyllä, sen minä ennustan sinulle, sinä tulet kuulemaan niitä koko elämäsi ajan. Minä tiedän sen, sillä minä tunnen miehet. Tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja tuota keveänä keinuvaa pehmeää hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi. Ja sentään on sinulla miehen voimakas-lentoinen ja rikas henki, jota ei koskaan voi hallita, kuten niitä ikuisesti naisellisia. Sinua ei voi ottaa ja jättää. Sinä tulet olemaan hyvin vaarallinen itsellesi ja muille, hyvin vaarallinen. Mutta älä usko minua, usko ainoastaan elämää! Ihanana, kirjavana seisoo se edessäsi. Ja koko ajan tulet sinä unelmoimaan ruhtinasta, mutta löytämään vain alamaisia, matoja, jotka sinun jaloissasi ryömivät, kuten hän äsken, ja miks'ei, kuten minä, kuten me kaikki…
Mirdja kuunteli kuin omaa kuumaa, ylpeää sydäntään. Niin, niin sinä tunnet minut: ruhtinasta minä unelmoin!