— Mutta sittenhän me olemmekin oikeastaan tietämättämme tavanneet toisemme jo ennen, hengittäneet samaa ilmaa siellä avarassa maailmassa, tuoneet sieltä yhteisiä muistoja… Tai ei, mitä minä puhun! Muilla ei voi olla samanlaisia muistoja kuin minulla… Minä ajoin takaa pelkkiä unikuvia…
— Niin tekevät useimmat…
— Sittenhän useimmat palaisivat siipirikkoina, löytämättä mitään.
— Löytää aina jotakin, joskaan ei juuri sitä, mitä on etsinyt.
— Jotakin! Minäkin luulin sitten lopuksi vielä löytäneeni jotakin, mutta se jotakin oli myöskin vain unikuva, kenties kaikista suurin.
— Te puhutte katkerasti ja kuitenkin omistatte jo kaiken sen, mitä minä turhaan tähän asti olen etsinyt…
— Mitä se on?
— Itsenne. Sen osoittaa koko olemuksenne.
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte… Teidän suussanne kuulostaa tämä melkein ivalta. Tai te ette tiedä, mitä sanotte. Ainakaan ette ikinä ole voinut etsiä sitä itseä, jonka minä omistan ja jolle minä kyllä jo olen ehtinyt löytää nimen. Tunne-ihminen, jolla ei ole tunteita, järki-ihminen, jolle järki on ansa, etsijä, jolla ei ole enää mitään etsittävää, kaikkea yht'aikaa, ja omaan tyhjyyteensä lyyhistynyt!… Kaunis löytö todellakin! Ja se olen minä! Pelastakaa minut itsestäni! Se on kurjuus…
— Koska saatatte puhua näin, osoittaa se vain, että olette vielä liian kallis itsellenne. Teillä on vielä sittenkin jotakin etsittävää ja löydettävää elämästä… jotakin teitä itseänne kalliimpaa… Siinä on se pelastus…