— Se on se suuri ja objektiivinen, sen uskonnon ja metafysiikan valloittama maailma… Mutta subjektiivisesti sitä omaa sisällistä pikkumaailmaa ajatellessa tuntuu minusta melkein turvallisemmalta ja kodikkaammalta kutsua elämää jollakin muulla nimellä, vaikkapa sitten impressionismiksi. Se on sentään jotakin niin vaihtelevaa, alati liikkuvaa, yhden sekuntitunnelman värittämää…
— Taas lausuitte ajatuksen, joka ei minulle suinkaan ole vieras…
— Tepä minulle tämän ajatuksen nyt välitittekin. Sillä tulin juuri muistelleeksi teidän äskeistä näyttelemistänne. Se oli todellakin impressionismin voittoa sielujen yli, jos mikään, kuten aina on todellinen taide. Siitä lähtee sellainen väri ja lämpö ja hohto, että koko maailman se valaisee oman värinsä ja oman uskonsa mukaiseksi. Sen tunsin minä niin selvästi tänäkin iltana. Niin kauan kuin te näyttelitte oli koko minun maailmankatsomukseni kuin vahaa teidän luovissa käsissänne. Kaikki, mitä annoitte, täytyi minun omaksua, uskoa ja elää. Mitä merkillisin mielikuva-maailma, muuten niin kaukainen ja epäoleellinen, muuttui äkkiä teidän kosketuksestanne läheiseksi, ihanaksi todellisuudeksi…
— Ihminen leikittelee niin mielellään kauniilla valheilla… Se lie sitä ihmissielun sisintä, selittämätöntä kaipuuta saavuttamattomiin unelmiin, joista ei koskaan saa kiinni, uskoihin, joihin on lakannut uskomasta, kaikkeen siihen kauniiseen, jota ei missään löydy…
— Mutta mikä on meissä todellisempaa kuin meidän mielikuvamme, silloin kun ne kerta ovat astuneet esiin hämärästä unitilastaan ja alkaneet loistaa!… Ja taiteilija on se suuri Jumala, joka voi antaa mielikuvillemme elämän ja kauneudelle todellisuuden. Te ivasitte näyttelijää vielä tuonoin, mutta se mahtoi olla vain siksi, että teillä piilee sellainen alituinen itseivan kytö sydämessä. Sillä kaikkien inhimillisten taipumusten joukossa en minä puolestani näe ihanampaa ja monipuolisempaa kuin näyttelijän. Näyttelijällä täytyy olla suuren ihmisen suuri sielu, teidän sielunne ja minun sieluni ja kaikkien niiden satojen, joiden ohi me joka päivä niin outoina ja kylminä kuljemme. Kaikki hän ymmärtää taiteessaan ja kaikki ymmärtävät hänet, ja niinpä ihmiset löytävät toisensa hänessä, jolla on uudestisyntymisen luova taito joka sekunti. Mutta senpätähden hän sitten soitteleekin sielujen kielillä, miten ikinä hän tahtoo, ja senpätähden hän onkin sielujen mahtavin hallitsija ja kasvattaja… Teillä on ihanat lahjat…
— Tuo kuulostaa tutulta, mutta mitä tekee lahjojen ihanuudella se, joka ei osaa niitä käyttää? Johan minä sanoin teille, ettei minusta silti tule näyttelijää… Minä en ole koskaan osannut enkä koskaan opi tekemään työtä, en koskaan. Ja sentähden on jokaisen ammatin ajatuskin jo minulle kauhistava…
— Mutta vapaalla työllä ja ammattityöllä on toki suuri ero. Kuka on vielä ikimaailmassa kuullut minkään taiteilijan valmistelevan luomistyötään ammatin rakkaudesta tai viraston viisarin käskystä! Päinvastoin ovat juuri taitelijat ne ainoat viisaat ja rohkeat koko luomakunnassa, jotka ovat uskaltaneet leimata ammatin ja ammatin-etsinnän ennakkoluuloksi. Sillä sitä se on.
— Mutta tehän olette yhteiskunnalle vaarallinen, naurahtaa Mirdja. Pitäisikö kenties minun tässä ruveta saarnaamaan teille terveellisempää oppia? No kuulkaa siis… Mutta tiedättekö edes, mikä yhteiskunta on? Se on meidän ammattivirastomme, erinomaisesti ja etevästi kaikkien uusimpien keksintöjen mukaan järjestetty kuritustyövankila, asetettu tänne rangaistukseksi kaikista pahoista teoistamme ja mahdolliseksi autuuden lähteeksi uusille tuntemattomille polville. Ja se teettää työn ja se elättää. Elättääpä vielä oikein pulskastikin, sitä pulskemmin, mitä enemmän pakkotyötä ja aisoitettua vapautta on lyödä pöytään. Se on tämän kartanon kultaa. Ja hyvä järjestys ja hyvinvointi siinä vallitseekin, ja niin suuri moraalinen rikos kuin ammatittoman elättäminen ei tule edes kysymykseenkään. Ylellisyystavaroita ja korukaluja ei suvaita…
— Lopettakaa, lopettakaahan jo toki! huudahtaa nyt Söderberg; säästäkää minua, nähkääs minullakin on arat kohtani. Ja teidän suussanne kuuluu tuo kaikki vielä monin verroin julmemmalta. Jättäkää nuo katkerat ja kovat sanat pikemmin meille muille, jotka jo parhaillaan kamppailemme vankilantirehtöörien kanssa ja jotka nähtävästi jo piankin saamme antautua pakkotyön armoille… Meillä on sentään useimmilla verrattain vähän menetettävää teihin verrattuna. Mutta mitä teillä onkaan tekemistä yhteiskunnan kanssa? Ettekö te ole siinä asemassa, että voitte elää vapaana siitä? Te ette tarvitse sitä ja sille olette te todellakin liian kallisarvoinen korukalu. Mutta yksilöt tarvitsevat sellaisia korukaluja. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Oi, Mirdja neiti, pysykää kauniiden sielujen lohtuna ja pelastuksena! Siinä on teille ammattia tarpeeksi.
— En liene ketään vielä pelastanut. Minulla on murhaajan omatunto…