— Uskon kyllä…
— Ja kun minä nyt sanon sinulle, kuuletko, että sinua minä en koskaan petä… en koskaan… Minä osaan olla myös suora, niinkuin ei kukaan taivaan kannen alla, ja silloin aivan ehdottomasti, peljättävästi…
Tai onko se sinulle minkään arvoista? jatkaa Mirdja tuskin kuuluvasti.
Runar on tullut vakavaksi. Hitaasti puristaa hän Mirdjan kättä.
— Minä näen liian kaunista unta, sanoo hän hiljaa. Unen toverista, unen ystävästä, unen naisesta…
— Unta… Näetkö sinäkin vielä unta! Tavallisesti vain hyvin epäkypsä mies näkee unia siitä hyvin kypsästä naisesta, jota hän vielä ei tunne… Mutta sinä…
— Mutta minä, niin, en ole hyvin nuori enää, eikö totta!… Mutta kenties epäkypsä…
— Oletko sitten runoilija, koska niin kauan olet lapsi?…
— Sen verran kuin ihminen tarvitsee elääkseen. Minä uneksin keventääkseni elämääni…
— Ja minä kun olen luullut, että unet tekevät elämän vielä raskaammaksi…