— Elämä pysyy elämänä ja unien kuvat kaartavat kaukana, se on totta. Mutta jos omistaa oikein hyvän unen, voipi siitä virrata aivan merkillinen valo ja voima kaiken ylitse… Mutta sitten siihen pitääkin uskoa…
— Ja sinulla on sellainen uni ja usko, niinkö?
— Niin. Jokaisella lienee kai jonkunlainen elämän-unelma, jonkunlainen kuvitelma ihmisen tarkoituksesta…
— Paitsi minulla… Anna minulle se unesi, Runar. Minä olen niin sen tarpeessa. Ah, miten usein tuntuukaan minusta elämä niin tuiki tarkoituksettomalta…
— Sellaisia hetkiä on kyllä ollut minullakin, ollut paljonkin. Mutta ne ovat aina menneet ohitse. Minulla on näes sellainen ala, joka ei mielellään suvaitse "Weltschmerziä", — historia… sinä tiedät… Ja sieltä olen minä löytänyt…
— Tiedän jo, mistä aiot puhua. "Jumalan sormesta" tai "punaisesta langasta" tai jostakin sellaisesta yhtä tutusta asiasta… Kovin laimistuneita nuo vanhat heittotermit…
— Puhutaan sitten mieluummin kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta kieltää sitä ei voine. Sillä ihmiskunnan historia on kauttaaltaan täynnä merkkejä ikuisen, johdonmukaisen voiman vaikutuksesta, kutsuttakoon sitä sitten kehitysvoimaksi tai jumalaksi tai miksi tahansa. Ja kun katselee taaksepäin tuota kehityksen piirtämää ihmeellistä aaltoliike-viivaa, jossa jokainen harja on merkinnyt jonkun uuden totuuden kirkastumista ja jokainen laakso taas uutta harjaa, niin ei todellakaan voi olla uneksimatta kauniita ja suuria edistysunia ihmiskunnan olemassaolosta ja tarkoituksesta. Ja silloin tekee iloisella mielellä työtä…
— Tai ei tee ollenkaan; se riippuu kunkin luonteesta, pilailee taas Mirdja. Sinun maailmankatsomuksesi on juuri siitä niin mainio, että se on yhtä mukava työttömälle kuin työtätekevälle, niin uhrille kuin sankarille. Mutta itämaiden ihminen ymmärtäisi sen vain tavalliseksi fatalismiksi ja antaisi tahtonsa edelleenkin levätä… Ja yhdentekevää kai onkin ihmiskunnan kehitykselle, makasin minä sen aaltoviivan laaksossa tai harjalla. Sillä koska kerran maailmanrakenne ja kehitys pienimpiin, hienoimpiin vivahduksiinsa asti on saman tarkoituksenmukaisuuden läpitunkema, olen minä aina joka asemassa yhtä paikallani ja aina tietysti sen lopullisia päämääriä edistävä. Sillä mikä minä olisin elämälläni hituistakaan säikyttämään ikuisia lakeja! Olin minä sitten kuinka vanhoillinen, kuinka valonarka ja huono tahansa, olen tietysti aina, joskin epäsuorasti, toteuttava siis ihmiskunnan tarkoitusta…
— Mutta et omaasi silloin. Yksilöllä on sama päämäärä kuin koko ihmiskunnallakin, totuuden- ja valon-etsijän päämäärä… Ja minut valtaa todellakin hartaus, aina kun katselen noita vanhoja, suuria silhuetteja, jotka sukeltavat esiin historian utumerestä silloin tällöin kuin korkeasilmäiset majakat…
— Entä ne miljoonain miljoonat, joista ei koskaan tule jumalallisia valonheittäjiä?