— Heissä voi elää sama pyrkimys. He voivat tukea yksinäisiä neroja ja seisoa aikansa rohkeassa etuvartijastossa. Käydä sotaa vastavoitettujen totuuksien puolesta ja valmistaa tietä uusille. Ne historian silmissä pienet yksilöt…
— Nekö harvat, joissa sellainen pyrkimys elää! Ei ikinä! Hajoitettuja he ovat ympäri maanpiirin, pahan ja pimeän kansan sekaan; ei ikinä tule heistä kenellekään mitään etuvartijastoa, sillä itse he ovat juuri niitä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Sillä itse he ovat juuri niitä, jotka varta vasten ovat syntyneet sortumaan… Joiden herkät ja totuutta tavoittavat henget valjastetaan ennakkoluulojen raskaimpien vankkureiden eteen… Jotka ruoskitaan ja runnellaan ja syödään elävältä!… Ah, sinä et näytä muistavan taaskaan yhteiskuntaa ja sen uhreja! Ja kukapa tietää kuitenkaan, vaikka vielä itsekin allekirjoittaisit kompromissin, sinä kauniiden unien uneksija! Mutta mitä siitä, jos yksilö ja sen tarkoitus tapetaankin, ihmiskunnan tarkoitus täyttyy sentään!… lisää Mirdja vähän katkerasti.
Runar on tullut synkäksi. Hän ei vastaa ja pitkään aikaan ei puhu kumpikaan mitään. Sitten sanoo Runar kuin itsekseen:
— Ehkä sinä olet oikeassa. Ei pidä heikon miehen jumalanunia uneksuman…
Melkein kauhistuneena katsoo Mirdja häneen.
— Ei, ei! huudahtaa hän. Se ei ole totta! Minä olen väärässä. Minussa asuu vain paha henki, ikuisen kieltäymyksen ja nihilismin henki, joka ei koskaan lepää, ennenkuin se on kaiken kauniin ja ehjän hävittänyt, jokaisen uskon ontoksi porannut, jokaisen unen usvaksi puhaltanut… Mutta niin ei saa olla. Minä tahdon päästä siitä, päästä sinun hyvien uniesi turviin, Runar… Puhu minulle vielä, kerro minulle jotakin. Ah, niin! Se äskeinen unesi. Mistä se olikaan? Toverista, ystävästä, naisesta… Niinhän sinä sanoit. Eikö totta? Kerro se minulle! Minä kuuntelen sinua silmät kiinni… Kerrothan minulle sen, Runar…
— Minä pahasti paljastan itseni silloin, sillä se oli heikon sielun unelma… Mutta minulla on usein sellaisiakin… Niin, minä kuvittelin mielessäni juuri tuollaista yksinäistä poloista miestä, kehityksen eturintaman miestä tosin, mutta joka on joutunut erilleen pahan ja pimeän kansan sekaan, kuten sinä äsken sanoit. Ja jotta hän pääsisi kulkemaan, annetaan hänelle tunnuslauseet. Mutta joka kerta kun hän sellaisen tunnuslauseen huutaa, kieltää hän itsensä… Mutta koko ilmapiiri on tylstyttävä ja sokaiseva, ja tunnuslausettomille ei anneta leipää… Hän on tuomittu… Mutta sitten tapaa hän aavistamatta hengenheimolaisen ja toverin, löytää keskeltä erämaita kuin ilmestyksen, valkean ja valoisan naisen, jossa sisäisen taipumattomuuden tuli vielä korkeana lieskana palaa. Ja silloin on mies kuin uudestisyntynyt, voimakas, niinkuin ei hän koskaan olisi heikko ollutkaan. Ja he alkavat palaa yhtenä, he kaksi, totuuden rakkauden ja toistensa rakkauden pyhänä liekkinä, ja liekkisin siivin kohoavat he saavuttamattoman korkealle… Muistoa on heille enää alhaisen hivuttavan elämän kaamea varjo… Suurena tykyttää heissä ihmisen korkea tarkoitus ja kultaisen renkaan jättävät he jälkeensä kehityksen ketjuun… He jaksavat sen, sentähden että heitä on kaksi… Sellaiseksi olen minä aina kuvitellut kahden suhdetta… sen täydellisimmässä, kirkkaimmassa muodossa…
— Niinkö sinä olet kuvitellut…? Ja että nainen voisi hukkuvasta tehdä sankarin…?
— Ei jokainen nainen, ei, mutta sellainen muita valoisampi ja syvempi, sellainen… niin, sellainen kuin sinä Mirdja… Sinä voit tehdä miehestä mitä tahansa. Sinun avullasi voisi mies kehityksen korkeimmalle huipulle kohota…
— Minunko avullani! Minunko, epäilijän, herjaajan, hapuilijan! Joka juuri revin alas kaiken muissa ja itsessäni. Joka juuri itse tarvitsisin apua. Jonkun, joka nostaisi minut itsetuntoihini, sytyttäisi minut ja ehjentäisi ja antaisi uskon… Sitten minäkin kenties voisin kohota joksikin… Minullakin on vain heikon sielun unelma…