— Sinä puhut noin, mutta sittenkin omistat sinä uskon ja voiman, joka on aivan loppumaton ja ääretön, joka virtaa sinusta ympärillekin kuin säkenöivä sähkö, joka hedelmöittää kuivimmankin erämaan, nostaa elämän vaikka itse kuolemaan. Elämän ylhäisin tarkoitus täytyy sinun ihmisessäsi silloin koskemattomana elää, muuten sinä et voisi olla se alati sytyttävä ja syventävä, mikä sinä olet ja olet aina ollut, muuten sinä et voisi etsijäksi elähyttää muita… Ja sinä tiedät itse, että sinä aikasi eellimmäisiä ja sukupuolesi ensimäisiä olet, ja ihmisenä aivan yltä-ihmeellinen ja ilmestyksellinen. Tämä itsetietoisuus paistaa sinusta vakuuttavana, se lumoo, herpaisee tahdon, ja tekee voimattomiksi sinun edessäsi kaikki ne, joilta se puuttuu. Siksi sinä oletkin niin ylivoimainen, niin voittamaton ja ihana…
— Oh, Runar… Mirdja melkein vaikeroi.
Hän tuntee kuin äkillistä pahoinvointia. Tuo tunnustus se oli siis, se välttämätön paha hänen elämässään, jonka alati oli määrä uudistua. Aina se nousi kuin aita hänen tielleen, kun hänen toista ihmistä lähestyä piti… Ja siitä aidasta ei hän saattanut mennä ylitse. Ei. Matoja hän ei tarvinnut; he eivät voineet häntä auttaa. Eikä suitsutusta enää… Mutta voi, että Runarin, Runarinkin piti puhua noin!… Miksi ei ollut hän tarttunut hänen kieleensä jo alussa!… Sillä tuon tyynen ja hillityn miehen itsensä kannattavaan kuvaan hän korkealle katsoa tahtoi, tahtoi… Kuin tukeensa tai kenties — kuin rakkautensa unelmaan…
Mirdja nousee nopeisiin jäähyväisiin.
— Minä olen väsynyt, hän sanoo.
— Minuunko?
— En, vaan itseeni. Älä koskaan enää muistuta minulle itsestäni!…
V
Mitä oli tapahtunut? Mitä oli tapahtumaisillaan?
Eikö samaa kuin monta monituista kertaa ennen? Mirdja oli valloittamaisillaan miehen sydämen ja antautumaisillaan itse tälle rakkaudelle… Sitä myöten oli kaikki tuttua; ja sitten seuraisi taas yhtä tuttu jatko: irtirepäisy. Uusi rikkoutuminen.