Mutta niin ei saisi nyt enää tapahtua. Mirdjahan oli jo vanha ja pyrkimässä elämän ehjyyttä ja rauhaa kohti. Täältäpäin se ei suinkaan ollut etsittävissä… Kuinka ei hän muistanut sitä! Ja kuitenkin oli hän jo siksi vakuuttavasti ja katkerasti tuntenut koko muinaisen polyandrisen antautumisensa häpeän, tuskan ja tunnottomuuden, että hänestä, lemmenseikkailujen levottomasta intrigantista, oli tullut sielujen hiljaisen koskettamattomuuden kumartaja, uskollisien sydämien kunnioittaja…
Niin mutta, puhui ääni hänen sisimmässään, ehkäpä nyt juuri olet löytänytkin sen uskollisuuden, josta olet unia uneksinut… Ehkäpä voitkin ikuisella rakkaudella Runaria rakastaa…
Hullu! Kuka siihen uskoisi! Ei Mirdja itse ainakaan.
Ei koskaan jättäisi epäily enää sijaa hänen sielussaan ehjälle rakkaudelle. Ei koskaan voisi hän enää ketään omistaa, niinkuin ei kukaan häntä. Monista pitelyistä särkynyttä pirstaa.
Erota, erota hänen täytyi. Ainakin siitä, jota hän rakasti…
Mutta Runarille oli hän luvannut olla suora. Ehdottomasti, peljättävästi…
Nyt, nyt oli se hetki tullut.
Ja pyhän tulen palossa kirjoitti Mirdja:
'Sinä ylväs ja koskematon sielu, minä rakastan sinua…
Rakastan sinua niin paljon, että en uskalla sinua sisälle omaan sieluuni päästää. — En voi pyytää yksinäistä ja ylpeää ruhtinasta astumaan sisälle markkinakojuun, jossa koko maailma on kulkenut, jossa rahvaan likaiset askeleet tuntuvat ja elämän kulutus…