Kaiken tämän likaisuuden ja kulutuksen hinnalla olen minä ihmistuntemukseni ostanut, minä. Mutta siksi minulla onkin silmästä-lukijan taito. Minä näen hyvin, miten yksin sinä käyt ja kärsit, ja minä tiedän myös, että minä olen se ainoa, joka tummuutesi jaksaisi jakaa ja jalostaa. Ja ah, Jumala! miten mielelläni minä henkeni herkuksesi uhraisin!
Mutta sentään minä sanon: Menen pois, älä lähesty! Ole yksin ja kärsi, sillä minä rakastan liian paljon…
En tahdo, että tulet lisäämään sitä pitkää jonoa, joka sielustani on tahtonut elämää imeä, että jatkat sitä janoista kerjäläisjoukkoa, joka pisara pisaralta on juonut kuiville minun olentoni syvälähteet…
Minun sieluni on prostitueerattu. Älä koske siihen! Ja minun valtakuntani on kadotettujen henkien orja valtakunta. Joka hetki kuulen minä, kuinka orjien kahleet korvissani kalisevat…
Minä tahdon säilyttää sinulle kruunun enkä kahleita ja siksi minä sanon: Mene pois, minun lempeni ritari, jotta aina sellaisena pysyisit!…
Sillä ne muutkin olivat alussa ylväät ja yksinäiset niinkuin sinä. Sillä minä olin ensin yksinäisten ymmärtäjä, ennenkuin minusta tuli kahlekoirien omistaja…
Mene pois yksin ja ymmärtämättömänä, niinkuin sinä tulit, ja säilytä itsesi ja suljettu suuruutesi! Minä olen kaiken sen jo hukannut ja siksi en ole sinun arvoisesi.
Mikä minussa sisältöä on, se on miljoonina pirstaleina. Sitä on vaikea kenenkään kokoilla. Ja jos se maailman tuulihin haihtuukin, ah, ei se ole niin surullinen asia, minun ystäväni… Se on sitä varten luotu…
Mutta minun rehellisyyteni on ollut minun alennukseni alku. Sillä minä olen saanut niin paljon, ja aina olen minä antanut takaisin samalla mitalla. Se on ollut sellainen se minun surullisen kunniantuntoni vaatimus!
Ah! mutta jokainen uusi sielu, joka minun kunniakseni on uhrattu, on ollut vain uusi nöyryytys ja häpeä ylpeälle koskemattomuudelleni. Joka ainoasta kerrasta on tumma, verinen uhrisauhu sieluani mustannut, ja nyt se on kuin kuluneeksi käytetty alttari, jonka pyhyys aikojen pitkään on syntisten sydämistä tahraantunut.