Jos olet suuri ja ylväs, älä polvistu saman alttarin juureen, jota kaikkien polvet ovat kuluttaneet. Rakenna itsellesi oma ja puhdas, minun ystäväni!'
Tämän kirjoitettuaan tunsi Mirdja omituista helpotusta…
Hänestä tuntui melkein kuin olisi hän pelastanut ihmishengen… Kuin olisi hän kerrankin ollut epäitsekäs, nähnyt maailmassa jotakin itseänsä kalliimpaa…
Hän sulki kirjeen kuin oman kuolemantuomionsa. Sydän raskaana, mutta otsa ja silmä kirkkaana…
Sekään ainoa kyynel, joka väkisten oli puristautunut esiin, ei päässyt putoamaan, vaan jäi riippumaan ripsiin…
Milloinkaan eivät he tapaisi toisiaan enää, mutta he saisivat uneksia toisistaan nyt koko elämänsä ijän — hyviä unia.
VI
Ilta laskee.
Pää painuneena käsiin istuu Mirdja. Ja unet ja kuvat ja runot kulkevat hänen sielussaan, niinkuin aina, silloin kun se jonkun salaman jäliltä värisee…
Sydämensä rakastetulle hän yksinäisiä puheitaan pitää… Hänelle, jonka hän on hyljännyt, oman huonon rakkautensa pelossa hyljännyt…