"Yksin väsynehin, heikoin hetkin, jolloinka sielu puuttuvi tahdon terästä, silloin minä sinua kaihoten muistan, hiljaa itken — — itken vielä vuosien perästä."
Niin laulaa unelmalleen hiljainen tyttö. Ja edessään ja takanaan näkee hän toistaiseksi ainoastaan heikkoja hetkiä…
Ovelle koputetaan.
Mirdja säpsähtää. Hän vilkaisee peilistä punaisia silmiään ja vastaa epävarmasti: sisään!
— Sinä Runar, sinä tulet…
— Niin… minä… Minun täytyy saada puhua kanssasi, Mirdja, minun täytyy. Älä pelästy! Jos sinä tahdot, että eroamme sitten, niin olkoon niin…
Runar pysähtyy —
Mirdja sanattomana, värisevänä vain seisoo…
Runar jatkaa:
— Mutta minä en voi mennä pois sinun luotasi, ennenkuin olen tehnyt sinulle tunnustukseni minäkin, paljastanut itseni, heittänyt pois itseni, aivan kuten ne kaikki muutkin ennen. Sillä minä en ole yhtään suurempi ja ylväämpi heitä, en kruunun kantaja enkä sinun lempesi ritarin näköinen. Huonompi olen minä ollut niitä kaikkia entisiä, jotka sinusta elämää ovat janonneet. Sillä jos he ovat olleet kuin kerjäläisiä, olen minä ollut kuin varas. Valepuvussa olen minä kulkenut ja oman heikkouteni viimeiseen asti salata tahtonut. Mutta että sinä nyt menisit pois uneksimaan valheellisia unia minusta, sitä minä en enää voinut nähdä. Minun täytyi tulla sinulta särkemään se uni. Sillä minä en ole mikään poikkeus siitä pitkästä jonosta, joka sinua on kumartanut, mutta minä tahdoin olla. Niin se on. Näes, minä tiesin sinusta liian paljon etukäteen ja minä lähestyin sinua siksi suurilla ennakkoluuloilla. Minulle oli tarkalleen opetettu, kuka sinä olit: aivan suunnaton miesten viettelijä, aivan pirullinen sielujen vampyyri, oikuissa ja näyttelytaidossa vallan voittamaton, joka kutsuu ja työntää pois samassa silmänräpäyksessä, jolle sanojen ja ajatusten häikäisevä esprit on kaikki, mutta ihmisten kärsivät sydämet eivät mitään, viskeltäviä palloja vain… Niin… ja paljon muuta vielä… Ja silloin minä vannoin, ettei ainakaan minusta tulisi ikinä mitään palloa sinun käsissäsi. Ja vaikka sinun herkkä, avomielinen käytöksesi jo heti alussa riisuikin minulta kaikki varustukseni ja minä tunsin olevani sinua kohtaan aivan toinen kuin mitä olin aikonut, en kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseäni voitetuksi. Jonkinlaisen varovaisuuden, jonkinlaisen epäilyn varjon, ikäänkuin sordiinin, tahdoin kumminkin alati pidättää itselleni vastapainoksi sinun yhä kasvavaa vaikutustasi vastaan. Ei mitään äärimmäisyyksiä ja ennen kaikkea ei mitään rakkauden tunnustuksia, olihan siinä jo kuin pieni varaventtiili! Minä houkko, niinkuin et sinä silti olisi huomannut, että minä rakastin sinua! Mutta niin turhamainen ja ylpeä raukka minä olin, etten kenties koskaan olisi uskaltanut sitä ääneen sanoa ilman tätä sinun kirjettäsi. Kurjaa uljuutta todellakin! Sillä rohkeinta ja ylväintä on aina totuuden tunnustaminen. Siinäkin olet sinä käynyt minua edellä nyt, Mirdja…