— Älä ole siitä niin varma! On niin vaikea puhua totta, siksi että on niin vaikea tietää, mikä on totuus… sanoo Mirdja hiljaa, omissa ajatuksissaan kamppaillen.
— Se on totuus, että minä sinua rakastan, Mirdja, se on totuus. Niin suuresti kuin mies konsana voi ainoaa naistaan rakastaa… Ilolla minä polvistun tuon saman alttarin ääreen, jossa syntisten sydämet ennenkin ovat levon löytäneet. Sillä samanlainen syntinen ja särkynyt ja heikko olen minäkin kuin ne muut, ja sinua juuri minä elämäni pyhitykseksi kaipaan ja tarvitsen. Mutta minä en rukoile sinua itselleni. Minä voin nyt mennä pois, — ja keveällä mielellä, kun tiedän, etten ole jättänyt itsestäni valheellista kuvaa sille naiselle, joka minulle on korkein ja parhain. Niin usko pois, minulla on helpompi nyt lähteä kuin minun oli tulla. Raskaasti sain minä taistella kaikkien pimeiden voimien kanssa itsessäni, kun minä tätä itsenöyryytys- ja hävitystyötä lähdin tekemään. Mutta nyt on taas kaikki hyvin, eikö niin, ja sinun on niin helppo pyyhkiä minut pois mielikuviesi joukosta, kun en minä ollutkaan se, joksi olit minut kuvitellut, se ylväs ja ylpeä ja koskematon…
— Tuhatkertaisesti olet sinä koskematon minuun verrattuna, sinä, joka et koskaan ole jaellut rakkauttasi maantielle, et syöttänyt sieluasi maailmalle etkä luottamustasi lumpunkerääjille, sinä, joka aina olet soittanut sordiinilla, sinä, joka…
— Mirjda, Mirdja, kuule minua, tuo ei ole totuutta vielä tuokaan! Jos ei minulla olekaan ollut niin paljon ystäviä kuin sinulla ja jos en minä ole voinutkaan löytää personallisia luottokohtia elämässä, niin se ei todista laisinkaan, että minä silti olisin koskematon. Päinvastoin oli minulla kerran aika, jolloin minä heittelin sieluani sinne tänne kuin kuumehoureinen, kysymättä laisinkaan, keitä he olivat, joille minä sitä heittelin. Elämä on näes minua sangen pahasti pidellyt ja minä sitä. Vielä kolme vuotta takaperin kuljin minä pitkin Seinen rantoja valmiina paiskautumaan sinne joka hetki. Etkö usko! Katso tässä! Tämä todistaa, etten minä aina ole soittanut sordiinilla. Runar heittää Mirdjan eteen pienen pakan käsikirjoituksia.
— "Sairaan miehen päiväkirjasta", lukee Mirdja.
— Ne ovat juuri siltä ajalta. Olin silloin aikeissa tehdä sielustani rahaa, näepäs. Mutta onneksi oli tuo kaikki minua vielä liian lähellä, minä en voinut. Sitten menivät haavat kyllä umpeen, mutta niiden kanssa meni paljon muutakin umpeen. — No niin. Mitäpä siitä. Minä olen jo ruvennut hieromaan sovintoa elämän kanssa… Tahdotko lukea noista jotakin? Minä toin ne sinua varten. Minähän olen tullut hävitys-työtä tekemään, naurahtaa hän surullisesti.
— Mutta sitten perästäpäin, sinä kenties kadut paljastuksiasi…
— Ei, en koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin nyt, kun kerrankin saan olla se mikä olen. Kuin Jumalan edessä… Jos kerran tahdot ottaa vastaan koko kurjuuteni. Uskallat ymmärtää miestä…
— Ja sinä luottaa naiseen.
— Vain sinuun!