— Minunkin… minä olen heikko nyt. Kaikki olen minä kadottanut sinun ilmakehässäsi: ylpeyteni, riippumattomuuteni, voimani, itsekunnioituksenikin; ainoastaan yksi ainoa on minulla vielä jälellä entisistä avuistani: kyky puhua totta. Ja tämä on totuus: vihkiminen oli minulle pakko ja pakon keralla alennus, ja siitä hetkestä saattaa lukea minun kuolemani alkaneen…
Pitkä vaitiolo.
Sitten aivan soinnuttomasti Runar:
— Ne ovat hirveitä sanoja sille, joka sinua yli kaiken on rakastanut ja jolle juuri sinun personallisuutesi pyhyys ja koskemattomuus on ollut enemmän kuin jumalanpalvelus… Mutta kenties olet oikeassa sentään. Minä olen ollut sokea, oikein umpisokea… Ja silloin, sinä hirveänä hetkenä, josta puhut, minä en nähnyt maailmassa mitään muuta kuin sinut, en tuntenut muuta kuin rakkauteni äärettömyyden — ja minä hullu uskoin silloin, että sinäkin vähän välitit minusta…
Runarin kasvoilla kulkee ääretön kärsimys… Mirdja näkee sen ja hänen sydäntään viiltää, mutta raateluvietti hänen sielussaan siitä vain yltyy… Ja teeskennellen välinpitämättömyyden kovaa ja kestävää julmuutta, hän vasten sydäntään jatkaa: — Niin, välitinhän minä vähän sinusta, mutta liian vähän, ja minä uhrasin liian paljon niin vähän tähden. Ja mitä vihkimiseen ja kaikkiin suhteemme muodollisuuksiin tulee, niin olihan niistä puhetta paljonkin, ja minä suostuin, se on totta, ja siinäpä se juuri onkin. Mutta sinun on vaikea löytää tästä kaikesta pakkoa. Ikäänkuin pakko nykyaikaiselle ihmiselle merkitsisi enää mitään ulkonaista väkivaltaa! Ani harvoin ainakin. Mutta sen sijaan jotakin paljon huomattavampaa. Ainoastaan parin erilaisen elämän-arvon murhaavaa sotaa ihmissydämessä, jossa lopullinen ratkaisu, kallistui se sitten minne päin tahansa, tietää sielun varmaa murtumista… Mutta sinä tunsit minut siksi hyvin; sinun ei olisi pitänyt ahdistaa minua tähän umpisokkeloon. Suostuinhan minä kaikkeen, mutta suostuin vastoin tuhansia sisällisiä ääniä, vastoin varsinaista itseäni. Minkätähden? Sentähden, että minä tahdoin olla hyvä sille, jota luulin rakastavani. Ah, ei pidä kenenkään koskaan vedota toisen ihmisen hyvyyteen! Sillä hyvyys on eniten levinnyt ja anteeksi-annettavin kaikista heikkouden synneistä. Mutta sentään se on kuolemansynti, jolle ei ole armahdusta, eikä saakaan olla. Sillä ei minkään asian nimessä koko maailmassa ole tehty niin paljon pahaa kuin sen. Sen nimessä on luovuttu luonnollisesta itserakkaudesta ja julistettu sijaan ihmisrakkauden käsky, joka on julmin ja typerin kaikista käskyistä. Se on vuorostaan koonnut yhteen kaikki tyhmät, ilkeät ja muka hyväätarkoittavat pikkusielut ja luonut heidän avullaan maailman tekopyhyyden ijankaikkisen valta-istuimen. Niin, niin, ajattelehan vaan, mistä ihmeestä on ihmiskunta saanut niskoilleen tuon suuren, ulkokullaisen ja selkärangattoman loiskansan, kaikki nuo ahdasmieliset profeetat ja raukkamaiset filisterit, jotka eivät kunnioita yksilön vapautta, jotka laativat ennakkoluuloja ja evankeeliumeja, lakeja ja rangaistuksia, jotka lähettävät lähetyssaarnaajia kääntämään ihmisiä uskottomiksi itselleen, tuon siveellisen mädännyksen!… No niin, — mutta näiden ihmiskunnan painajaisten, näiden edistyksen vihollisten lakia olen minä kerran elämässäni palvellut. Ymmärrätkö nyt, mitä merkitsee sellainen synti, synti itseään vastaan, ainoa ja kuolettavin synti? — Sen tehneelle ei löydy enää pelastusta. Turhaan olen minä kamppaillut koko tämän vuoden. Minun syntini on liian suuri…
Mirdja katsoo hämärän halki Runariin…
Tämän pää on painunut käsiin, ja Mirdja luulee näkevänsä hänen olkapäillään tuskan nytkähdyksiä. Ja hän tuntee, että hänen julmuutensa on petomainen ja ääretön tuota hyvää miestä kohtaan. Hyvää miestä! Anteeksi-annettavin ja vihattavin ilmiö taivaankannen alla! Sillä mies ei saa olla heikko, mies ei saa siksi myöskään olla hyvä, sillä hyvyys on heikkoverisyyden alku ja loppu. Mutta että hänen oman miehensä piti kuulua noihin syyttömiin pehmeämielisiin, noihin ihmiskunnan hyllyviin suokerrostumiin, jotka alati huokuvat ilmaan raskasta, hiljaista hengitystään ja upottavat pehmeään syliinsä kaikki ne, jotka vihalla niiden päälle astuvat! Ah, voimaton on kaiken maailman voima heidän hiljaista heikkouttaan vastaan! Voimaton oli Mirdjakin Runaria vastaan. Hänen alati hillitty mielensä ja ainainen hyvyytensä koskivat häneen enemmän kuin mitkään voimapainiskelut. Niitä olisi hän juuri tahtonut, niistä olisi hän kasvanut ja vahvistunut, niistä olisi hänen itsetuntoinen elämän-ilonsa korkealle kuohahtanut. Mutta näin yksin lyödä sitä, joka ei lyö takaisin! Se oli tappavan raskasta. Mutta sentään hänen täytyi lyödä, täytyi, ja juuri sentähden täytyi. Ja väliin tämä tunne yltyi aivan sietämättömäksi, yltyi raatelevaksi raivoksi tuota samaista hiljaista miestä vastaan, joka tekeytyi noin kesyksi, joka aivan kiusoittavalla tyyneydellä alistui kohtaloonsa ja kärsi Mirdjan ilkeyksiä. Miksi ei hän tarttunut häneen kiinni, nuijinut häntä nyrkillään, polkenut häntä saappaansa rautaisella korolla! Sillä huono vaimo oli Mirdja… Millaista raakaa rakkautta hän taaskin unelmoi, ikäänkuin hän olisi koskaan voinut sellaista todellisuudessa sietää! Runarin rakkaus oli syvää ja hienoa… Mutta Mirdja oli huono vaimo… Miksi ei hän voinut olla hyvä ja ymmärtävä, hänkin, ja sovitella…? Ah, ei sitä enää. Niin oli hän juuri tehnyt, ja siitä tämä kauhea sisällinen itsehalveksinta, tämä kauhea katkeruus…
Mirdja katsoo yhä Runaria ja hänestä tuntuu kuin kävisivät miehen ruumiin ääriviivat yhä painavimmiksi ja pehmeämmiksi hänen katseittensa alla — kuin surun. Ja äkkiä valtaa hänet ääretön, hukuttava hellyyden tunto. Sääli heitä kumpaakin kärsinyttä kohtaan ja etenkin sitä toista, onnettomuus-toveria kohtaan, joka hänen tähtensä kärsi… Vaikka kuolemallaan olisi hän tällä hetkellä voinut julmuutensa sovittaa.
— Rakas, rakas Runar, kuiskaa Mirdja, langeten ystävänsä kaulaan.
Rakas, rakas Runar.
Kummallinen, kirvelevä hymy välähtää Runarin kasvoille.