— Mirdja…
— Niin, Mirdja on niin paha, niin huono, mutta Mirdja rakastaa
Runaria sentään. Ja hän vie hengen siltä, jota hän rakastaa…
— Onko se totta, Mirdja? Sinä rakastat vielä minua… onko se totta? Sitten mielelläni annan kaikki, vie henkeni, vie järkeni, kaikki kuuluu sinulle ja minä olenkin sinulle velkaa suuren sovitus-uhrin… Minun ei olisi pitänyt tulla sinun tiellesi… Sano, tahdotko että menen pois — nyt vielä?
— En minä tahdo, en minä tahdo, mutta kummallinen, kohtalokas voima minua johtaa… Minä olen kiusaajattareksi luotu ja minä kärsin itse omasta olemuksestani niin, niin. Ymmärtäkäämme toisemme, ystäväni. Voi minä tiedän, miten sinä saat kärsiä… Parempi olisi sinun mennä luotani, mutta minulla ei sittenkään ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Sinä olet minulle kaikki…
Nyyhkytykset tukehtavat Mirdjan äänen.
Ja koko tuskansa väkevällä intohimolla sulkee Runar hänet syliinsä.
Yö verhoaa nuo molemmat. Pimeät ovat heidän silmänsä hetkisen kaikelle sille hirvittävälle ja jäytävälle, joka ympäröi heitä edestä ja takaa. He tahtovat unhottaa, he tahtovat uskoa, he molemmat epäuskoiset, vaikka tietoisina omasta valheestaan. Väkevästi vetää heitä nyt toisiinsa heidän salainen kohtalokas sairautensa, sama, joka kalsean aamun sarastaessa on omiaan tekemään heidät taas tuhat verroin vihamielisemmiksi toisilleen…
Ja sen he tietävät… Mutta entä sitten!…
Kesäkuun yö kuluu… Sen kalpea ja läpikuultoinen hämärä lepää hienona ja liikkumattomana kuin melankolia kaikkien luotujen ylitse…
Mirdja ja Runar tahtovat säilyttää tietoisen, viileän mystiikkansa, sairaiden, nautinnonhimoisten ihmisten kyllästymättömällä karuudella, aina viimeiseen asti…