He istuvat ja istuvat… Väsyneinä, mutta levollisina, yön keinuvan epäselvässä puolipimeässä. Nopealentoinen harmonia on hetkeksi istahtanut heidän sielulleen…
— Runar, puhuu Mirdja hiljaa, hyväilevällä äänellä, tiesitkö sinä ennen, että minä voisin olla niin paha kuin ei kukaan koko maailmassa?
— Tiesin, Mirdja, ja tiesin senkin, ettei kukaan voisi myöskään olla niin hyvä kuin sinä, ei kukaan koko maailmassa. Sinä olet kaikkea yht'aikaa… kuten ihmisen elämän-unelma itse…
— Unelmien pitäisi pysyä unelmina, saavuttamattomina ja kaukaisina. Mikä pohjaton pettymys onkaan koettaa vetää niitä povelleen. Sinä näet nyt.
— Niin, unelmista tulee lopultakin jotakin oleellista: kohtalo…
Sinusta on tullut minun kohtaloni, Mirdja…
— Huono kohtalo, ja huono mies, kun puhut noin. Nainen ei saa olla miehen kohtalo. Sinun täytyy voida voittaa minut, panna minut päitsiin, kesyttää, taltuttaa, sinun täytyy olla minua voimakkaampi, silloin on kaikki ratkaistu…
— Kohtaloita ei panna päitsiin, Mirdja, eikä sinua. Pakko on sinulle myrkkyä…
— Mutta myöntyväisyys on myöskin, oikullisuuteni siitä vain yltyy.
Sinun täytyy hallita minua ilman pakkoa…
— On luonteita, jotka eivät ole luotuja hallittaviksi ja jotka eivät ikinä alistu siihen. Sellainen olet sinä…
— Mutta mies on luotu hallitsemaan naista…