— Ja sinä kaikkia miehiä.
— Mutta minä olen sittenkin nainen… Niin, se on todellakin merkillistä… ihminen minussa vihaa kaikkea alistumista ja pakkoa, mutta nainen minussa sitä himoaa. Se on merkillistä… todellakin… Avioliitto ei liene minunlaiselleni sopivanlaatuinen suhde…
— Ei…
He vaikenevat.
— Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää se jo alussa, jatkaa Mirdja ajatuksissaan kuin itselleen, ja kyllähän minä sen ymmärsinkin. Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, ystävä raukkani. Ethän sinä saattanut kaikkea aavistaakaan… Kuule Runar, meidän välillämme on ollut koko vuoden jotakin epäselvää, salaperäistä, hirveää, eikö sinustakin? Jotakin suljettua ja sielua jäytävää… jotakin, jota ei ole saanut sanotuksi… Vain hillittömien kohtausten läpi olet sinä saanut oikullista sieluani tavailla… Minä en ole voinut olla avonainen ja hiljainen kesäyönä ennen, ennenkuin nyt, tänä himmeänä ja viileänä kesäyönä, nyt vasta ensikerran koko avioliittomme aikana. Kaikki on ollut liian lähellä tähän asti… Nyt vasta tunnen, että voin kiihkottomana katsella yhteistä onnettomuuttamme, nyt minä voin olla melkein hyvä tänä yönä. Tahdon kertoa sinulle sieluni tarinan aina siitä asti, jolloin seinä laskeutui välillemme… Se oli silloin, jolloin muodollisuuksienkin riitteet laskeutuivat… Ja sen jälkeen on ollut ilmassa alati jotakin kolkkoa ja kovaa… Mutta sitä ennen, muistatko, me uneksimme usein yhdessä… miten me kaksi yhdessä jaksaisimme kasvaa vapaiksi ja voimakkaiksi, oikeiksi kehityksen eturintama-ihmisiksi, ja jättää taaksemme kaiken matalan, pimeän ja valheellisen… Tai oikeastaan oli se sinun unesi, mutta minäkin omaksuin sen, sillä minäkin toivoin voivani kerran ehjentyä ja ehjällä rakkaudella antautua…
— Mutta sinä et voinutkaan ehjentyä ja antautua…
— Ja sinä et voinutkaan viedä minua pois itsestäni ja pois kaikesta siitä pimeästä ja matalasta ja valheellisesta, jota me vihasimme… Päinvastoin! Ennen oli se ainakin minulle ollut ainoastaan käsitteellistä, kaukaista ja vihattavaa varjoa, vaan nyt tunki se päälle aivan vuoriraskaana todellisuutena, musertavana, ylivoimaisena… Ja se kaikki tuli sinun kanssasi… se oli se sinun elämäsi raskas puoli… Sinä olit kyllä viitannut siihen kaikkeen jo ennenkin, mutta minä en silloin ollut jaksanut sitä täysin ymmärtää. Nyt vasta… kokemuksen kautta. Nyt osaan jo nimittää oikeilla nimillään kaiken sen abstraktisen pahan, jota elämäni ijän olen vaistomaisesti vihannut: ekonoominen pula ja siitä johtuva sovitteleminen, leipä virka, pakollinen virka-ura, näytekelpoinen sopivaisuus kaikessa, elämäntavoissa, ajatuksissa, pukimissa, siveydessä ja rakkaudessa… Niin, rakkaudessa sen sopivaisuuden näytteen nimenä on avioliitto. Ja minunkin sisällisestä elämästäni piti siis tehtämän näytetavaraa, siihen piti tulla mustan prelaatin uskonkappaleineen, koko ainoan autuaaksitekevän kirkon ja yhteiskunnan itsetyytyväisesti silittelemään pitkää pukinpartaansa ja vuodattamaan siunausta pääni päälle… Oh! kun tuo ajatus ensimäisen kerran löi sieluni läpi, säpsähdin minä kuin käärmeen puremasta ja työnsin sen luotani inholla, häpeällisenä ja alhaisena mielijohteena. Kuinka voisi sellainen olla edes mahdollista! Kuinka voisimme koskaan sallia minkään ulkonaisen, vieraan kosketuksen kajota meidän arkaan ja hienoon sielumystiikkaamme! Ei ikinä. Se oli toki liian loukkaavaa. Ja mitä liikutti meitä raa'an rahvaan siunaus ja kirous! Jos minulla oli jotakin asiaa Jumalalle, niin siihen en tarvinnut välittäjää… Ja mitä erittäin rakkauteen tulee — no niin — ja sinuun… Et kertaakaan ennen mihinkään suhteeseen ollut sinä vielä pyytänyt lupaa, et papilta etkä pormestarilta, mutta nyt, kun oli kysymys minusta, nyt juuri piti sen tapahtua, sen häpeällisen ja julkisen omaisuuden luovuttamisen… Ja se tapahtui todellakin. Se päästettiin nyt likelle tuo ilmestyspeto, yhteiskunta, jota elämän-ikäni olin vihannut, mutta jota en ennen ollut tuntenut. Nyt se tuli. — Sinun vanhempiesi muodossa. Ja se oli siinä kaikkein katkerinta. Sitä en olisi suonut meille kummallekaan. Ymmärrä minut oikein! Sinä tunnet minun boheemikasvatukseni, sen täydellisen ennakkoluulottoman vapauden, jossa alati olen saanut kasvaa. Kaukaa ja kurittomana olen minä ylimielisellä hymyllä halveksinut yhteiskuntaa ja kaikkia niitä, jotka sen ulkokullaisten lakien orjuuteen ovat sortuneet, kuin hemmoteltu lapsi ainakin, tietämättä, mitä merkitsee todellinen käsikähmä sen kanssa, taistelu elämästä tai kuolemasta. Ja nyt yht'äkkiä tuo syrjäytetty välttämätön paha kohosi tielleni auktoriteettina, nyt juuri, jolloin olin elämäni arimmassa käännekohdassa… Sinä rakastit suuresti vanhempiasi, minä näin sen, ja he sinua, ja se oli minusta kaunista. Mutta he olivat vanhanajan kansaa ja itse pappissäätyä, tuota säätyä, jota tahtomattani alati olen vihannut kaiken valheen edustajana maan päällä. Ja hyviä he olivat, senkin minä näin — ja kuka jaksaisi taistella hyvyyttä vastaan — ja sitten he olivat vanhoja… Heidän sielunsa olisi särkynyt, jos sinä vapaana olisit vapaan naisen omistanut heidän tietensä, ja he olisivat kironneet sinut kuudennen käskyn rikkomisen kirouksella. Ja minä tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta rikkoa teidän suhdettanne, joka minulle orvolle oli niin outo ja ihmeellinen ja pyhä… Ja silloin minä aloin taistelun itseäni vastaan. Minä koetin puhua järkeä vallankumoukselliselle ainekselle sielussani jotenkin tähän tapaan: Mutta otahan toki asia vain muodolliselta kannalta! Siveellisesti kehnolla kehityskannalla ovat tuollaiset järjestys toimenpiteet vielä vallan välttämättömiä. Lasten aseman turvaamiseksi merkitään vastanaineiden nimet. Ja kuka tuon käytännöllisen seikan toimittaa, sehän on todellakin yhdentekevää, oli se sitten pappi tai muu. Hän katoaa sitten taas näköpiiristä eikä koskaan enää tule takaisin — Tuo oli kyllä viisasta, minä käsitän sen. Mitä merkitsi todellakaan pieni, muodollinen litania parantumattomien irtirepäisyjen välttämiseksi, sinun tähtesi ja heidän tähtensä… Mutta silloin tuon ensimäisen hiljaisen tingintä-suostunnan kera lensi ensimäinen rääkkyvä yöhuuhkain minun sieluuni, ja siitä asti on se siellä rääkkynyt… Mutta vasta silloin, kun seisoimme kuin kaksi holhouksenalaista mielipuolta isäsi edessä, huomasin minä sen… Hän mustassa papinkauhtanassaan luki vihkisanoja, noita inhoittavia jaarituksia, naurettavan juhlallisesti, ja kansa vetisteli ympärillä. Silloin kuohui ja kiehui minussa, olisi tehnyt mieli paiskata jokainen sana takaisin vasten silmiä kuin likainen räsy… Korkealla kävi minun vihani sillä hetkellä kuin kesytön meri ja halveksiminen keijui sen pinnalla kuin vihreä lieju, mutta kaikkein syvimmällä piili se kaikkein pahin: itsehalveksiminen… Niin Runar, se oli pahin, ja sen jälkeen olen minä ollut kuin mennyttä. Minä en ole enää yhtä ylväs kuin ennen, minä olen myyty porvarillisen sovinnaisuuden pilkkahinnasta, ollakseni kuten kaikki muu kansa ja ollakseni "pahentamatta yhtä näistä pienimmistä"… Oh, vielä olen kuulevinani nuo kauheat sanat, joilla isäsi siunasi, ei, vaan kirosi meidät… Miksi se olikin isäsi! Sillä siitä asti kytee mielessäni salainen viha häntä kohtaan, aivan kauhtumaton katkeruus, ja sinuakin kohtaan… Oi Runar, anna se minulle anteeksi, minä en voi sille mitään! Mutta melkein vihaan sinua vain siksi, ettet ole suvuton ja säädytön kulkuri, vapaa kuin ilman lintu. Sinulla ei pitäisi olla minun ulkopuolellani mitään kallista, ei mitään kadotettavaa. Irrallinen sinun pitäisi olla, ja pudotettu maan pinnalle yksinäiseksi kuin minä, yksinäiseksi ja vapaaksi. Minä voisin seurata sinua silloin maailman rannoille asti, uskollisena ja uhrautuvana kuin orjatar, mutta ruhtinattaren ylväs ylpeys rinnassani. Se sopisi minulle, kulkurileirien levottomalle prinsessalle. Sellainen elämä sopisi ja sellainen rakkaus! Totisesti voisin minäkin silloin ehjentävällä rakkaudella rakastaa. Minä olisin toinen ja sinä olisit toinen, ja ainoastaan sielujemme yhä kasvava kaipaus toisiinsa takaisi meidän rakkaudellemme ijäisyyden… Mutta nyt kun välillämme on vieraan virkavallan lait, muka suhdettamme tukemassa, nyt tekee mieleni vain joka hetki rikkoa, rikkoa. "Muistakaa, että avioliittonne on pyhä ja erottamaton. Jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisen sitä erottaman!" Ha-ha-haa! Miten paljon kirousta Jumala yhdistää ja siunaa, miten paljon siunattua kiroo, kun pappi häntä saa edustaa! Mutta minä sanon sinulle vieläkin sen, että minulle ei ole olemassa mitään avioliittokäsitettä. Minä olen sinun omasi, niin monta päivää kuin jaksat minut yhä uudelleen valloittaa, niin monta yötä kuin voin sinut vapaaehtoisesti valita rakastajakseni kaikista muista. Rakkauden sammumattomalla palolla, älyn loppumattomalla terävyydellä ja kekseliäisyydellä on sinun osattava se tehdä, kuuletko Runar, ettei vaan kukaan, kukaan pääsisi lähemmäksi minun sieluani. Sillä minun päälläni lepää nyt kirous, näetkö, joka vetää minua vastustamattomasti poispäin sinusta. Se on se pakko. Vapauden rajoissa ainoastaan voin olla hyvä ja uskollinen… Oi Runar, minä näen taas, että sinä kärsit… Minä olen loukannut taas sinua… Miksi olenkaan puhunut!
— Ei, ei, puhu, puhu Mirdja! Puhu kaikki minulle, kaikki se raskas, jota koko vuoden olet sydämelläsi hautonut… Siten katoaa se kova ja umpinainen väliltämme. Siinä ei ole tarpeeksi, että tiedämme jotakin toisistamme, meidän täytyy kuulla se toisiltamme, silloin vasta tunnemme olevamme ystävän asemassa toisiimme. Niin, olenhan minä tiennyt, että sinä vihaat niitä, joita minä verenvoimasta rakastan, vanhempiani… Mutta mitä me voimme sille kumpikaan! Sekin on kohtalo…
Aamu alkaa valjeta hiljalleen. Esineitten ääriviivat käyvät jälleen selviksi ja kiinteiksi… Ja Mirdjan piirteet näyttävät taas kovilta, melkeinpä teräviltä…
Runar tekee ponnistuksen jatkaakseen puhettaan: