— Mutta kuinka voit sinä pitää minulle esitelmiä hienotunteisuudesta, minulle, ikäänkuin en olisi liian herkästi värähtelevä jo ennestään, sekä toisten että itseni puolesta. Enkö minä juuri toisten tähden ole kiemurrellut, madellut, hymyillyt, silloin kun tuska kouristi, vaiennut, silloin kun viha aaltosi, ollut katala, kavala, raukkamainen itsekieltäjä vain toisten tähden, säästääkseni, sääliäkseni, ollakseni hyvä niinkuin sinä! Minä tiedän, mitä se on ja millä hinnalla olen sitä ollut. Sentähden uskallan nyt sanoa: kirottu olkoon kaikki hyvyys ja sääli! Paha minä tahtoisin olla, sydänjuuriani myöten paha ja kova, silloin vasta jaksaisin olla taas uskollinen itselleni ja saisin itsekunnioitukseni takaisin. Ah, sinä siunattu kirkas-silmäinen viha, joka katkot ihmisen irti luonnottomista siteistä, joka uskallat käydä vaikka lähimpiesi ruumiiden ylitse! Ah, sinä siunattu hiljainen halveksima, joka käyt veljesi jälessä ja sallit yksinjääneen, poltetun sielunkin vielä hymyillä!… Keskitietä ei löydy. Miksi sinä turhaan haet sitä, Runar? Ah niin, mutta sinä oletkin sitä sukua, keskitien verta, kompromistien, filisterien ikivanhaa lauhkeaa verta. Ei ainoatakaan rehellistä, suorasukaista pirua ole istunut vielä laajan sukupuusi oksilla. Mistäpä sinä sitten sen mustan ja punaisen tuntisit! Kaikki selväpiirteisyys, kaikki voima ja suoruus on sinussa vain keinoteltua, jälestäpäin opittua, matkittua. Meissä on auttamattomasti eri veri, eri veri…
Kiihdyksissään on Mirdja kävellyt edestakaisin lattialla. Hyvää yötä toivottamatta hän katoaa.
Kauan hän liikkumattomana vuoteellaan lepää tuijottaen aamun raskaina riippuviin pilviin. Ensi kertaa hän nyt täydellä todella ajattelee eroamista…
Runar ajattelee samaa. He valvovat molemmat… Ajattelevat ja kärsivät taas…
III
Kuinka yö on kirjava kuin karnevaali, pitkä kuin ijäisyys sille, joka valvoo!
Mirdjalta uni yhä lyhyemmäksi loppui ja valvotut pimeydet vain pitenivät, aivan kuin syyskesän yötkin hänen ympärillään…
Nyttemmin nukkui hän enää sangen harvoin. Tuntikausia saattoi hän maata silmät auki tuijottaen johonkin pisteeseen huoneensa nurkassa… Tuntikausia johonkin pisteeseen… kunnes pimeys vihdoin alkoi elää puhjeten kummallisiksi kuviksi ja väriaalloiksi…
Mirdjasta tuntui kuin olisi hän joskus hyvin kauan sitten kokenut jotakin samanlaista. Varhaisimmassa lapsuudessaan — niin — silloin se oli… Silloin aina kun syys-yöt pimenivät mustiksi, alkoi kummallinen juhlavalaistus hänen sielussaan — joulu. Silloinkin makasi hän öisin silmät auki, liikkumattomassa tuijotuksessa niinkuin nyt, katsellen pimeään niin kauan kunnes se kokonaan hukkui silmistä… Ja silloin alkoi sataa tähtiä… Kirkkaita, punaisia, keltaisia, vihreitä valopisareita tiheänä tulisateena aivan… Oi, kuinka se oli kaunista ja hauskaa!
Tämä on ainoa, jonka Mirdja selvästi muisti lapsuutensa ensi vaikutelmista. Tähtisateet joulu-öinä! Ja kaikki pimeät yöt olivat joulu-öitä silloin…