Mitä se oikeastaan oli, tuo kaikki, näköhäiriötäkö vaiko mielikuvituksen liika-eloisuutta, sitä ei Mirdja vieläkään osannut selittää. Mutta kerran oli hän tähtisateiden alla elänyt, siitä oli hän varma…
Nyt tuntui taas vähän samanlaiselta kuin silloin. Mirdja makasi vuoteellaan ja odotti… Mutta tähtiä, noita tuttuja, niitä ei vaan enää putoillut, vaikka hän kuinka olisi toivonut. Hän kokeili kaikilla mahdollisilla keinotekoisilla tavoilla, pinnisti silmänsä jäykkään tuijotustilaan, niin että niihin koski, piti niitä raollaan, haki epäluonnollisia tukipisteitä saadakseen aikaan valohäiriöitä, tähtiä… Kaikki turhaa!
Hän tuijotti yhä vaan itsepintaisesti huoneensa nurkkaan. Eikö siellä sittenkin elänyt jotakin outoa! Ilkeän-näköisen pään ääriviivat alkoivat erottua…
Ei, ei sellaisia kuvia! Ei, vaan tähtiä!…
Tämä alkoi jo vaivata. Mirdja ummisti äkäisesti silmänsä. Mutta uni ei vaan ottanut tullakseen. Nyt vasta kuvakarnevaali hänen sielussaan oikein alkoikin…
Se oli sitä vanhaa… Ajatuksia, muistoja, jotka yksinäisyydessä ruumiillistuivat, kaukaisia mielikuvia, jotka yön hiljaisessa pimeydessä muuttuivat näyksi…
Kaikki tämä oli sangen epäterveellistä, sen hän tiesi. Tästä johtui sitten päivisin hänen ärtyisyytensä, hänen parantumaton hermotautinsa… Mutta sittenkin! — Ja juuri ehkä sentähden kaipasi hän alati päivästä pois takaisin yöhön ja yön näkyihin. Riuduttavalla rakkaudella himosi hän niiden hiljaista hivelevää seuraa, niiden ylhäistä herkkätuntoista koskettamattomuutta. Sillä ihanan koskettamattomia ne olivat nuo sairaat ja kauniit uniruusut, eivät kenellekään muulle ne aukaisseet umpuaan, eivät kenenkään vieraan kaukaisinta läsnäoloa sietäneet, eivät edes Runarin. Runar ymmärsi sen ja ymmärsi pysyä loitolla. Mutta hän kärsi, ah, kuinka hän kärsi siitä, että tuon ihanan yksinäisyys-tropiikan hehku kuivui ja kutistui hänen kosketuksestaan ja että hän sentähden oli tuomittu ijät päivät pysymään ainoastaan vieraana, syrjäisenä ymmärtäjänä tuolle "noli me tangere"-sielulle, hänkin…
Ja Mirdjakin kärsi siitä. Sillä Runarille, jos kenellekään, olisi hän tahtonut mielikuva-mystiikkansa jakaa. Ainoalle, suurelle, ymmärtävälle ystävälleen. Mutta hän ei voinut. Ja kaikki syy oli hänessä itsessään. Runar oli täydellinen, siltä tuntui hänestä ainakin usein. Pelkällä kauniilla ja hyvällä oli hän alati Mirdjan ympäröinyt… Ah, ei sentään…
Ja Mirdjan mieleen muistui taas tuo heidän elämänsä vaikea ja arka kohta: Runarin vanhemmat. Siinä oli se vieraista vierain kosketus, joka oli tullut kaupanpäällisiksi ja joka uhkasi tukahduttaa hänessä kaiken, kaiken, paitsi katkeruuden…
He eivät tietystikään pysyneet loitolla, eikä heitä voitu siihen pakottaakaan. Olihan heillä oikeus lähestyä, verirakkauden ikuinen oikeus, mutta ymmärtämisen, luonnollisen sielunvalikoimisen myöntämää oikeutta, voi, sitä heillä ei ollut. Mutta siitä he eivät itse tienneet mitään, ja sitä ei myöskään voinut heille sanoa loukkaamatta heidän kaikkein arimpaansa…