Liiankin hyvin ymmärsi Mirdja Runarin kauhean välittäjäaseman, hänen hienot, mutta turhat koetuksensa suojella molempia puolia haavoittumattomina, molempia rakkaimpiaan… Hän oli todellakin tehnyt kaikki voitavansa varjellakseen Mirdjankin herkkää ja ylpeää sielua. Mutta se ei ollut onnistunut. Ja minkätähden? Sentähden että Runar oli koettanut varjella niitä toisiakin. Juuri tämä alituinen keskitiessä hoippuminen, tämä alituinen sovittelemisen ja tinkimisen pakko se oli, joka teki heidän asemansa niin tuskaisen toivottomaksi. Se se oli, joka sai Mirdjankin niin julmaksi; suurentamaan kärsimyksiään, painamaan sormensa aina kipeimpään kohtaan… Ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt ainoastaan itsensä… Sillä hän tunsi niin hirvittävän selvästi olevansa vanki, tunsi ettei valhe enää koskaan erkanisi hänen elämästään… tuo jokapäiväinen, tappava, pieni valhe…

Ja tämä kaikki ainoastaan tuon tyhmän Anna tädin tähden, tuon pastorin rouvan ja pastorin. Miksi ei Jumalan tuli iskenyt heitä pois hänen tieltään, miksi ei oikeus tullut! Väkevämmän, sielulta ihanamman ja kirkkahamman oikeus, hänen oikeutensa…! Tai oliko pimeiden sielujen hyvyys lopultakin jotakin ikuista, voittamatonta, se viimeinen, maailman-nielevä turmelus, ja kaikki "Annat" niitä viimeisten päivien pyhiä? Isänkin tielle oli tullut sellainen "Anna." — Ja nyt tyttären. Ah, kirottu…!

Ss… hiljaa! Pimeiden sielujen hyvyys on sittenkin jotakin voittamatonta. Kirotkin ponnahtavat siitä takaisin…

Salamana leimahtaa Mirdjan silmien eteen eräs muisto, kummallinen kuva, oudosti hellyttävä ja hiljentävä. Kesynä ja sanattomaksi lyötynä jää hän siihen tuijottamaan…

Ja niin hiljattain vielä se tapahtui. Kaksi kuukautta takaperin ainoastaan. Juuri silloin, jolloin hänen sielunsa oli mitä pirullisimpaan vastaan-ottoon valmistunut… Mutta Jumalan tuli olikin iskenyt häneen itseensä, ja kaikki oli käynyt vastoin arvioimisia…

Kuva ei hellitä…

Mirdja makaa sairaana, hyvin sairaana. Pää polttaa kuivaa, pistävää kuumetta ja aivot kehräävät kuuluvasti… Mutta Anna täti istuu vuoteen ääressä yötä ja päivää, yötä ja päivää… Hän kohentaa tyynyä ja muuttaa kääreitä… Aina kun Mirdja avaa silmänsä, kohtaavat ne vanhan naisen sydänhellän katseen ja hänen alati ahkerat sormensa vanhanaikuisessa virkkauksessa…

Mutta Mirdja on vaarallisesti sairas. Sinkoaa silloin tällöin hänen itsensäkin ymmärrettäviin kuoleman ajatus. Hän värisee siitä, mutta hänellä ei ole enää voimaa tahtoa elämää… Mutta Anna täti on nyt voimakkaampi Mirdjaa, hän tahtoo parantaa ja Mirdja paranee…

Mutta mitä enemmän fyysillinen sairaus hellittää, sitä huutavammaksi käy sielun salainen suuri tuska. Sillä nyt ymmärtää jo Mirdja, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen tähtensä uhraudutaan, antaudutaan tartunnan vaaraan, kärsitään ja kalvetaan. Eikä edes sydämien salatuimmissa sopukoissa asu valitusta tai nurkumista… Nyt ymmärtää Mirdja, että tyhmä Anna rouva on laupeudensisarista täydellisin… ja että hän tällä hetkellä on hänen palveluksessaan.

Ja se koskee Mirdjaan. Hän tahtoisi kiittää, hänen asiansa olisi kiittää, mutta hän ei voi. Kitaan kuivuu kiinni itsepintainen kieli. Kuitenkin sattuu välistä, että tuska yltyy yliluonnolliseksi ja Mirdja ei jaksa enää hillitä itseään. Silloin saattaa hän äkkiä kapsahtaa kiinni vanhan rouvan käteen, kuumehoureisen tavoin kuiskuttaen: rakas täti, älkää välittäkö minusta, älkää kalvetko minun tähteni, se on liikaa, liikaa, liikaa!… Ja hänen ylijännityksensä raukeaa rajuun itkuun…