Mutta silloin vasta tädin huolenpito tuhatkertaiseksi käykin. Hänen rakkauden-osoituksillaan ei ole enää mitään määrää. Ja kerta toisensa jälkeen vakuuttaa hän, että Mirdja on hänelle niin rakas, rakas…
Ja Mirdja näkee, että hän puhuu totta.
Raskaana ja raukeana painuu hänen päänsä jälleen tyynylle. Ei mitään tule muuttumaan koskaan…
Olkapäissä ja rinnassa nytkähtelee vielä tukahdettu nyyhkytys, mutta Mirdja painaa sen alas ja puristaa silmänsä kiinni. Hän on nukkuvinaan. Teeskentelyn tie oli ainoa perille vievä! Sillä on nytkin tarkoitettu vaikutuksensa. Anna täti hiipii varpaillaan ulos huoneesta…
Ah, miten hyvää teki silloin kiusaantuneille hermoille yksinäisyys! Ja hyvää teki päästää ajatusten kirvelevät kipunat purkautumaan, hyvää teki tuntea naamioiden painon poissaoloa…
Sillä ainoastaan Mirdjan naamiaispuvun tunsi Anna täti, ei itse
Mirdjaa. Hänen naamiaispukuaan hän rakasti, ei itse Mirdjaa. Itse
Mirdjaa ei ollut hän vielä koskaan nähnyt, sitä Mirdjaa, joka oli
hänen verivihollisensa.
Miksei ollut Mirdjalla oikeutta eikä sydäntä ilmaista omaa totuuttaan! Niin, miksei? Hänen sielunsa olisi sen kuitenkin parkaissut kuin kuoleva peto, kauheasti, tuskallisesti… milloin tahansa.
Vieraan maaperän kasvattama myrkyllinen kukka hän oli, hajoamistilaan asti sairas, parantumattomasti ja auttamattomasti. Sairas sillä lailla, että hän vain ärtyi ja paheni jokaisesta hyväilystä ja hymystä sairaanhoitajattaren huulilla. Sairas sillä lailla…
Mutta siitä ei Anna tädillä ollut aavistustakaan. Onnellinen asia sentään tuo tietämättömyys! Muutamille aivan elinehto tietenkin! Mutta Mirdjaa tämä raivostutti. Miksi ei niillä ihmisillä, joita kehdosta asti oli neuvottu varomaan susia lammasten vaatteissa, miksi ei heillä ollut silmää nähdä turkkia syvemmälle, miksi ei heillä ollut edes heimovaiston varmaa tuntoa itsessään? Ei mitään muuta kuin typeryyttä!
Kuinka ei Anna täti nähnyt, että se oli nytkin etupäässä Mirdjan sielu, joka kärsi, joka kiemurteli aivan kuolintuskissaan, joka voihki ja parahteli ja vapisi vaitiolonsa suuresta painosta! Ei, ei ikinä katsottu Anna tädin harmailla lapsensilmillä sellaisen ihmisen sieluun, jossa paloi itse helvetti. Taivasta varten olivat lapsen silmät! "Ja ellette tule kuin lapset, ette ikinä tule taivaan valtakuntaan." Niinhän se heidän oppinsa kuului. Tosi kenties, mutta alhainen ja tyhmä oppi sittenkin!