Ja kuitenkin kulki hän täällä itse, hän, Mirdja, suuri herjaaja ja kapinoitsija, kuin nöyrä opetuslapsi ainakin ja edisti taivaan valtakunnan lähestymistä maan päällä. Ja valhetteli ja halveksi itseään, mutta valhetteli uudestaan, voidakseen vain jättää tämän suuren, hyvän Anna lapsen Jumalan valtakunnan portista pahentumattomana sisälle. Ei, totisesti hän ei silloin omaa autuuttaan ainakaan hakenut…
Mikä altruisti sinä olet, sinä paha, itsekäs Mirdja!
Miten tyhmä sinä olet, kun et löydä parempaa ratkaisua, sinä viisas, itsekylläinen Mirdja!
Miten heikko sinä olet, kun sinut kärpänen kaataa, sinä voimakas, ihmisiä hallitseva Mirdja!
Kummallisia ajatuksia!
Mirjda naurahtaa.
Helvetit nauravat myös…
Uskoako vielä kohtaloon ja tarkoituksenmukaisuuteen? Tai itseensä?
Mitä teki uskolla se, joka oli sidottu? Mutta kuka, kuka sitoi?…
Vain arvoituksia, ainaisia arvoituksia…
Kuinka yö on pitkä kuin ijäisyys ja raskas kuin maailman kaikkeus sille, joka ajatuksissa valvoo…