Eikä ratkaisua millekään…
IV
Syksy on todellakin tullut, se suuri värihekumoitsija syksy…
Siellä täällä puiden latvoissa loimottaa jo lakastuksen punakeltainen poltto ja yli koko karun rannikkokankaan on levinnyt kanervien kalpea, sinipunerva valaistus.
Mutta Söderbergin huvilan ikkunoihin näkyy korkea törmä, joka auringonvalossa paistaa aivan verenpunaiselta. Mustikan lehdet kuultavat sieltä kuin tuhannet heleiksi levitetyt perhossiivet, jotka joka hetki ovat valmiina lehahtamaan lentoon…
Mirdja lähtee taas tavanmukaiselle yksinkävelylleen metsään. "Minä menen puhelemaan hengille", naurahtaa hän Runarille lähtiessään. Niin on hän tehnyt joka päivä, koko kesän…
Sillä Mirdjalla on vielä jälellä kaikki lapsuuden vanhat näyttelijätaipumukset. Yhä vielä huvittaa häntä leikkiä oman itsensä kera, pukeutua oman sielunsa hulluksi morsiameksi, yhä vielä… Sillä hän tietää olevansa niin kaunis, tietää liikkeittensä olevan kuin musiikkia jokaisen kuolevaisen silmille… Ah, miten suuresti nauttii hän itsestään yksin autiossa metsässä — ja miten hyvällä omallatunnolla… Hänhän on saanut aikaan sentään niin paljon pahaa…
Määrättä maleksii Mirdja syksyisessä metsässä. Kostea sammal työntää hänen sieraimiinsa viileää, hullupäistä tuoksuaan ja korpi kohisee…
Mirjda huhuilee itselleen… Ja suloisesti hivelee hänen korviaan hänen oman äänensä kiiriskelevä kaiku kaukana taivaan rannalla…
Mutta äkkiä vastataan hänelle vieraalla äänellä.