— Minun kotini on siellä, missä olen yötä, fröken, vastaa kulkuri, yhä säestäen sanojaan naurettavilla eleillä…
— Kukas sinä sitten olet?
— Mamman poika vaan, ha-ha-haa-ts.
— Eikös sinulla olekaan omaa nimeä tai isän nimeä?
— Isän nimeä, ha-ha-haa-ts! Isä vaan yöllä kerran tuli minun mammani viereen ja yöllä se meni, ja aamulla talutti mamma minut maantielle, ja sillä tiellä minä olen, tjaah, selitti mamman poika melkein juhlallisesti. Mutta hänen silmänsä nauroivat mitä herttaisinta iloa ja ruma suu vääntyi hyväntahtoisesti…
— Ja siitä asti sinä vain kierrät maailmaa?…
— Tjaah, ja oikein sitä maailmanrantaa. Oletkos kuullut siitä puhuttavan, fröken? Se on sellainen paikka, jossa tuollaiset kaulahelkyttimet pahasti mustuu ja jossa paljon varastetaan… Oletkohan sinä koskaan vielä nähnyt varasta? — Mutta ah fröken, päästäänkös myö tästä kaupan alkuun, kaupan alkuun, minulla on nuppineulaa, hiusneulaa, parsinneulaa, kaikenlaista neulaa…
Mirdjaa alkaa tuo hassu kulkija huvittaa yhä enemmän ja enemmän. Tuollaiseksi lyö elämä aina ihmisen, sen, joka sen helmoihin tinkimättä heittäytyy. Vie kaiken, jättää soimaan vain yhden ajatuksen, yhden päähänpiston, kuten hänen isälleenkin… Mutta onko maailmassa koskaan ollut suurempia viisauksia kuin ne, jotka hullujen päistä ovat ulos pusertuneet…?
— Tule minun kotiini täksi yöksi. Ei taida maailmanranta lämmintä antaa…
— Ah fröken, antaa lämmintä, ku antaa kylmääkin… Vapaa valta lämmitellä ja palella…