Minun unelmani, minun unelmani! huokaa raskaasti Mirdjan rinnassa…
Ja Mirdja kulettaa mielipuolen "mamman pojan" kotiinsa…
— Tämä on eräs minun kaukainen sukulaiseni maailmalta, sanoo hän
Runarille.
— Merkillisiä päähänpistoja, murahtaa Runar, joka on pahalla tuulella…
— Meillä tuntuu kummallakin olevan sama vika, naurahtaa pilkallisesti Mirdja. Me emme pidä toistemme sukulaisista. Tämä on kuitenkin sangen mukava vieras. Hänelle ei tarvitse kääntää turkkiaan nurin, ei teeskennellä, ei valehdella rahtustakaan. Hän on jo nähnyt tämän maailman totuuden. Katsonut siihen niin, että hänen sielunsa on särkynyt… Hän on hullu…
— Hullut ovat aina epämukavia…
— Sinä puhut nähtävästi kokemuksesta, viisas ystäväparka. Mutta minulle, joka itse olen hullu, minulle ei ole taivaan kannen alla muuta epämukavaa kuin se valhe ja pakko, jota tämän maailman viisaat edustavat. Jospa olisit sinäkin noin suvuton ja vapaa ja hullu kuin tuo maailman kiertäjä, niin olisin minä onnellinen…
Runar ei vastaa enää… "Mamman poika" jää heille yöksi.
Mutta koko sinä yönä ei Runar saa unta. Häntä kalvavat levottomat ajatukset ja viha, ja sitten vielä jokin, jota hän ei kehtaa edes itselleen tunnustaa — mustasukkaisuus.