Viimeistä päivää maalla.
Keltaiset lehdet putoilevat lakkaamatta, ja Mirdja ja Runar istuvat ikkunan ääressä katsellen tätä kuihtumuksen suurta sadetta ympärillään. Takkavalkea loimottaa epätasaisesti. Puolivalmiit matkakorit viruvat lattialla niin avuttoman ja surullisen näköisinä. Kaikkialla on vastassa hävitys…
Mutta Mirdja ja Runar vaikenevat; ja heillä on yhteinen ajatus, josta he vaikenevat…
Kumpikin muistavat he viimeistä tuskan talvea kaupungissa. Ja kuin salaista pelkoa ja odotusta on heidän sanattomuutensa — uuden talven kynnyksellä. Taasko se oli edessä, se sama?
He katsahtavat molemmat vaistomaisesti toisiinsa yht'aikaa…
— Tahtoisitko jotakin nyt? Mirdja äkisti kysyy.
— Enpä tiedä. Miksi sitä kysyt?
— Minä vain soisin, että sinun olisi hyvä edes joskus, jonkun ainoisen kerran hyvä minun kanssani. Sano minulle suoraan, onko sinulla nyt hyvä olla?
— Ei… onko sinulla?
— Ei…